Nuoren, juuri 00-statuksensa eli luvan tappaa saaneen MI6-agentin James Bondin (Daniel Craig) jahtireissu terroristeja rahoittavan pahan pankkiirin LeChifren (Mads Mikkelsen) perässä vei Montenegroon Casino Royaleen, jossa pelattiin pokeria koko maailman tulevaisuudesta. Sama keikka jatkui, kun agentuuri sai vihiä ympäristöryhmittymä Quantumin todellisista tarkoitusperistä ja otti tähtäimeensä tämän johtajan Dominic Greenen (Mathieu Amalric). Kun Quantum oli poissa pelistä, menneisyydestä ilmestyi vieläkin vaarallisempi vastustaja, entinen 00-agentti Raoul Silva (Javier Bardem), joka kantoi kaunaa Bondin päällikkö M:lle (Dame Judi Dench). Lopullinen, M:n kuolemaan päättynyt yhteenotto käytiin Bondin lapsuudenkodissa Skyfallissa Skotlannin nummilla. Uuden M:n (Ralph Fiennes) johdolla Bond pääsi pian maailmanlaajuisen rikollisjärjestön S.P.E.C.T.R.E:n jäljille, samalla kun hänen oma menneisyytensä tavoitti nykyhetken Ernest Stavro Blofeldin (Christoph Waltz) hahmossa. Kun viimeksi näimme Bondin, hän ilmoitti lopettavansa aktiivipalveluksessa ja matkasi auringonnousuun rakkaan Madeleinensa (Léa Seydoux) kanssa. Nyt tuplanolla viettää ansaittuja eläkepäiviään Jamaikalla, kun vanha kollega CIA:sta, Felix Leiter (Jeffrey Wright), ottaa yhteyttä ja kertoo vakoilun maailman muuttuneen totaalisesti. Maailmaa uhkaavat uuden ajan terroristit, cyber-rikolliset ja heidän kostonhimoinen johtajansa Ljutsifer Safin (Rami Malek), eivätkä kaikki vanhatkaan viholliset ole vielä antaneet Bondille anteeksi.

Jos jotain elokuvaa on näinä koronan kiduttamina aikoina odotettu, on se Daniel Craigin viimeinen Bond-seikkailu 007 No Time To Die. Ja kun se vihdoin ja viimein saadaan nähtävksi kaikelle kansalle, kysymys kuuluu: Oliko odotus sen väärti. Vastaus on: Kyllä! Cary Joji Fukunagan ohjaama Bond numero 25, No Time To Die, on kelpo esitys, vauhdikas, käänteikäs, paikoin hauskakin, mutta eri toten yllättävän tunteikas ja koskettavakin. Se on yhtä aikaa perus-Bond hassulla aksentilla puhuvine pääkonnineen ja hassuine vakoilukamoineen, eksoottisine lokaatioineen ja hulppeine lavasteineen, mutta myös kelpo päätös ja kunnianosoitus ikääntyneelle ja hidastuneelle, mutta ei vielä hiukkaakaan vähemmän tehokkaalle agentille. Yllättävästi vahvin vaikuttaja löytyy vuodelta 1969 ja 007-elokuvasta Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa, jonka tunnariakin (We Have All The Time On The World) elokuvan säveltäjä Hans Zimmer tapailee toistuvasti. Kolme aikatasoa tavoittava tarina, joka kerää aikaisemmat tapahtumat yhteen ja samalla putsaa pelikenttää tulevalle, tarjoaa myös finaalin, jollaista katsoja ei välttämättä osaa edes odottaa.

Daniel Craig tekee huipputyötä jäähyväisroolissaan ja jättää todella suuret saappaat seuraavalle tuplanollalle, jatkettiin sitten Ian Flemingin luoman agentin tarinaa sitten millä tavalla tahansa. Tuttuja hahmoja edustavat Naomie Harris Moneypennyna, Ralph Fiennes M:nä, Rory Kinnear Tannerina sekä Ben Whishaw härpäkespesialisti Q:na. Lashana Lynch on Nomi, MI6:n uusin 007, tosin vain siinä mielessä, että hän on saanut tuon legendaarisen numerosarjan kannettavakseen. Ana De Armasin CIA-agentti Paloma ei liiemmin tilaa saa, vaikka tälle enemmän valkokangas aikaa olisi toivonutkin. Rami Malekin arpinaamainen Safin jää Bondien peruskaraktääriksi saarilinnakettaan kaukana kaikesta hallinoivana, maailmalle kostonhimoisena maanikkona, vaikka jonkin tason tunnepohjan hahmo saavuttaakin yksinäisyydessään. Turhankin koomisia tyyppejä taas edustavat David Dencic tohtori Obruchevina sekä Billy Magnussen ärsyttävästi hymyilevänä Ashina.

No Time To Die petraa kyllä S.P.E.C.T.R.E.:stä, mutta se paras Bond on yhä Skyfall.