Eletään 1970 ja 1980-lukujen vaihdetta. Ester (Ella Marie Hætta Isaksen) on koko ikänsä salannut saamelaisuutensa, mutta paluu etelästä opettajaksi kotokulmille Pohjois-Norjaan muuttaa nuoren naisen elämän. Altajoelle suunniteltu vesivoimala on jakanut kansan ja saanut saamelaiset nousemaan puolustamaan oikeuksiaan kasvotonta valtiovaltaa vastaan, jonka suunnittelema pato tuhoaisi kylän kirkon, koulun, kodit ja koko elinkeinon. Kun Esterin serkku Mihkkal (Gard Emil) saa houkuteltua Esterin hanketta vastustavan kansanliikkeen masinoimaan mielenosoitukseen, hän ymmärtää, että on tullut aika valita puolensa ja tunnustaa veren perintö.

Maailmansivun on elokuvateollisuus kuvittanut tarinoita alkuperäisväestön kovista kohtaloista kolonialismin kourissa. Samaa loputonta ja yhä jatkuvaa epäkohtaa aukoo myös Ole Giæverin ohjaama ja kirjoittama Anna joen virrata, joka nivoo fiktiivisen tarinansa keskelle Altajoen todellisia tapahtumia yli 40 vuoden takaa.

Vaikka luonnosuojelu ja saamelaisten elinolot tärkeä pointti elokuvassa ovatkin, kaiken ylle nousee universaali sanoma rasismista ja syrjinnästä syntyperän varjolla sekä ihmisten kiistämättömästä oikeudesta olla ja edustaa omaa kansaansa ilman painostusta tai vainoa. Keskustarinaksi kasvaa omien juurien ja identiteetin löytäminen sekä kuvainnollisesti myös tunteiden padon murtuminen. Anna joen virrata on tärkeällä asialla, mutta kahden tarinalinjan yhdisteleminen hukkaa paikoin fokuksen, eikä asiaa auta yli kahteen tuntiin venytetty kestokaan. Sivuhenkilöitäkin piisaa, mutta tuntuu siltä, että kaikki lataus ja paukut on pukattu vain ja ainoastaan keskushenkilö Esterin kannettaviksi.

Itsekin saamelainen muusikko ja aktivisti Ella Marie Hætta Isaksen tekee kuitenkin vahvaa työtä selvästi henkilökohtaisessa roolissaan. Esterin Gard-serkkuna nähdään Gard Emil.

Anna joen virrata on oikealla asialla niin luonnosuojelullisesti kuin yksilötarinaltaankin, mutta kerronan epätasaisuus syö sen sanomasta terävimmän kärjen.