Vuonna 1957 38-vuotias elokuvaohjaaja Ingmar Bergman (1918-2007)  oli ahdistunut, kärsi mahahaavasta ja uransa kovimmista paineista, mutta niistä huolimatta hän ohjaa kaksi  elokuvaklassikkoa (Seitsemäs sinetti ja Mansikkapaikka), näytelmiä, tv-elokuvan ja kuunnelmia, ja tulee samalla krijoittaneeksi itsensä historiaan.

Jane Magnussonin dokumentti, Bergman - Yksi vuosi, yksi elämä, keskittyy lähtökohtaisesti tuohon maagiseen vuoteen 1957, jolloin ohjaajaneron luovuus puhkesi todelliseen loistoonsa, mutta tulee samalla kertoneeksi tämän koko elämätarinan. Ingmar Bergman on yksi elokuvahistroian palkituimmista elokuvan tekijöistä, jonka kaapista löytyy Oscareita, Kultaisia palmuja ja tukku muitakin alan arvostetuimpia tunnustuksia, Mies kameran takana purki elokuviinsa itseään, omia pelkojaan, ongelmiaan, ahdistustaan ja intohimojaan, tavalla, jollaista ei ennen oltu nähty.  Onkin sanottu, että jos etsii Bergmania, hänet löytää parhaiten omista elokuvistaan.

Elokuvakatkelmien, dokumenttimateriaalien ja työtovereiden, ystävien ja läheisten haastattelujen kautta piirtyy kuva tinkimättömästä taiteilijasta, jonka metodit eivät aina kestäneet päivänvaloa ja jonka henkilökohtainen elämä oli yhtä myrskyä. Kuuden vuoden aikana, 1957-1963, Bergman, jonka mukaan elokuva on paras instrumentti ihmismielen kuvaamiseen, loi huikean määrän taidetta niin valkokankaalle, teatteriin kuin televisioon ja radioonkin. Mies, joka ei omien sanojensa mukaan muista lastensa syntymäpäiviä, eli elokuviensa kautta. Ansiokas ja ajatuksekas dokumentti ei yritä piilotella kohteensa huonoimpiakaan puolia, jotka nousevat fokukseen varsinkin Bergmanin uran loppupuolen teatteriproduktioissa Ruotsin kansallistetterissa Dramatenissa, jossa nuorten, uuden polven näyttelijöiden kanssa tehty Ihmisvihaaja -näytelmä muodostui kulminaatiopisteeksi.

Ohjaajan itsensä lisäksi ääneen pääsevät monet ruotsalaisen elokuvan suurimmista nimistä, joille kaikille työskentely Bergmanin kanssa on ollut uran merkittävimpiä hetkiä. Sanansa on sanottavaan mm. Lena Endrella, Lena Olinilla, Gösta Ekmanilla, Gunnel Lindblomilla, Liv Ullmannilla, Pernilla Augustilla ja Mikael Persbrandtilla. Rapakon takaa miestä ja tämän toimintapoja muistelevat ja ylistävät niin Barbra Streisand kuin Elliot Gouldkin. Elokuvassa nousee toki esiin muutamaankin kertaan myös Bergmanin Magnum Opukseksi, pääteokseksi, mainittu Fanny & Alexander (1982), mutta jostain syystä sen tuottajaa, elokuvasta Oscarin ainoana suomalaisena koskaan voittanutta, meidän omaa Jörn Donneria, ei ole katsottu aiheelliseksi haastatella? Tosin mieheltä itseltään tuli toukokuussa oma dokumentti Bergmanista, Minnet av Ingmar Bergman, ensi-iltaan, joten puute korjaantuu helposti katsomalla sen.

Kokonaisuutena mielenkiintoinen ja paljon uuttakin informaatiota antava dokumentti ihmisestä, persoonasta, joka oli kaikkea muuta kuin täydellinen, mutta jonka taide on jäänyt pysyvästi historiaan.