Sokovian sopimuksen, joka rikkoi Avengersien välit ja sytytti sodan, jäljiltä myös Natasha Romanoff, myös Black Widowiksi (Scarlett Johansson) kutsuttu supersankari on paossa pahaa maailmaa. Tasatakseen tilit menneisyytensä kanssa, Natasha lyöttäytyy yhteen saman koulutuksen Black Widow-ohjelmassa saaneen Yelena Belovan (Florence Pugh) kanssa, iskeäkseen kaiken pahan alkujuureen, KGB:n julmaan Red Room -salamurhahankkeeseen, jota johtaa johtaa armoton kenraali Dreykov (Ray Winstone). Avukseen ”siskokset” tarvitsevat vielä kasvattisänsä, Alexei Shostakovin eli venäläisen supersankari Red Guardianin (David Harbour), joka tosin viruu vankilassa. Vastaansa he saavat Taskmasterin, vastustajansa kaikki liikkeet kopioivan, ja täten voittamattoman tappokoneen.

Cate Shortlandin ohjaama, Marvelin Kinemaattisen Universumin (MCU:n) 4. vaiheen käynnistävä Black Widow tulee valkokankaille vuoden myöhässä, kiitos koronapandemian, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan, sillä kyseessä on erinomaisesti kerrottu syntytarina yhdelle Marvelin suosikkihahmoista.

Itse tarina sijoittuu Avengersien tapahtumaketjussa elokuvan Captain America: The Civil War -(2016) jälkeiseen aikaan, jolloin Kostajien rivit hajosivat ja loppu uhkasi. Pääjuonessa on enemmän kuin hitunen Bourneja, tässäkin kun pahiksista hyviksiksi kääntyneet sankarit purevat lujaa heitä ennen ruokkinutta kättä. Aussiohjaaja Shortland on tavallaan outo valinta Marvelin tehosteista raskaan supersankarielokuvan ohjaajaksi, onhan naisella cv:ssään vain kolme kokopitkää, Lore (2012), Somersault (2014) sekä Berlin Syndrome (2017) ja nippu tv-sarjojen jaksoja, mutta MCU:n nokkamiehen, ubertuottaja Kevin Feigen vaisto ei ole tälläkään kertaa pettänyt, sillä Black Widow on täysiverinen sarjisseikkailu, tuhottomalla tukulla massia ja parhaalla mahdollisella tietotaidolla valkokankaille tuotu superseikkailu. Marvelin megalomaanisten maailmanpalovisioiden sijaan Black Widow on huomattavasti henkilökohtaisempi, vaikkei se toimintatasolla jääkään kilpailevia sukulaisleffojaan yhtään heikommaksi, vaan tarjoaa 134 minuuttia capslocki päällä kirjoitettua GIRLPOWERIA, tuhdeilla tuhotehoilla ryyditettyä kuvakerrontaa, sitä takuuvarmaa Marvel Magiaa. Tuttuun tapaan lopputekstien jälkeen nähtävä klippi kiinnittää tarinan paitsi nykyhetkeen, myös avaa uuden suunnan edetä.

Rutiinivarmaa työtä tekevän Scarlett Johanssonin ja täysin suvereenisti roolinsa haltuun ottavan Florence Pughin synkka on niin hyvä, että voi vaan toivoa, että Marvel vielä herättäisi Natashan roolihahmon Avengers: End Gamen (2019) jäljiltä vielä henkiin ja/tai antaisi ainakin Yelenalle oman soolonsa. Naisten kipinöivät keskustelut ovat paitsi teräviä huomioita perheen ja hameväen asemasta maailmassa, myös kitkeryydessään hillittömän hauskoja. Kuullaanpa elokuvassa myös lause Suomea. Ever Anderson ja Violet McGraw nähdään takaumajaksoissa nuorina Natashana ja Yelenana. Aina varma sivuosamies David Harbour vetäisee yhden parhaista Marvelin sidekickeista ikinä, itänaapurin pyylevänä ja epäsiistinä supersotilaana, joka kasvaa huomaamaan johtajiensa todelliset tarkoitusperät. Yhtä lailla takuumies Ray Winstone on KGB:n julma Dreykov, tosin rooli ei anna taitavalle tulkille kovinkaan paljon mahdollisuuksia esittää osaamistaan. Rachel Weisz on Melina Wostokoff, Red Room -ohjelman vanha vakooja ja tyttöjen äitihahmo ja O-T Fagnebie Natashaan ihastunut "hankkija" Rick Mason. William Hurt uusii roolinsa The Incredible Hulk (2008) ja Captain America: Civil War (2016), Avengers: Infinity War (2018) sekä Avengers: Endgame -elokuvista tuttuna kenraali Thaddeus Rossina.

Black Widow on yksi Marvelin parhaista syntytarinoista, toimintajaksoiltaan kuin voimalaitos, mutta myös tunteikas ja syvällinen, sekä paikoin valloittavan hauska.