On vuosi 1974. Kovaonnisen elokuvatuottaja Max Barberin (Robert De Niro) viimeisin elokuva Tappajanunnat floppaa pahasti lippuluukuilla ja ahdistus pahenee entisestään, kun hermoherkkä mafiapomo Reggie Fontana (Morgan Freeman) saapuu torpedoineen perimään mittavaa velkaansa. Epätoivoinen Max keksii pölvästin veljenpoikansa Walterin (Zach Braff) kanssa kieron juonen tapattaa seuraavan elokuvansa pääosanesittäjä vakuutusrahojen toivossa ja rooliin palkataan entinen länkkäritähti, nykyään itsetuhoinen alkoholisti Duke Montana (Tommy Lee Jones). Vaan vähänpä Max ja Walter tiesivät palkatessaan Final Curtain-hoitokodissa äksyilevän veteraanin, että paluu parrasvalohin herättää Duken elämänilon, eikä mies suostu kuolemaan, vaikka kuinka hurjia stuntteja ketaleet hänen pään menokseen keksivät.

Ohjaaja-käsikirjoittaja George Gallon pitkä ura on ollut sanalla sanoen vaihteleva. Kässäreistä onnistuneimpia ovat olleet muun muassa Brian De Palman ohjaama gangsterikomedia Wise Guys (1986), Martin Brestin täysosuma Keskiyön pako (1988) ja Michael Bayn ensimmäinen Bad Boys (1995). Kameran takana työ ei ole tuottanut yhtä lailla menestyneitä elokuvia, vaikka niitäkin on jo kertynyt plakkariin liki 20 kappaletta.

Koronan takia jo muutamaankin kertaan ensi-illassan sirtynyt The Comeback Trail on sysimusta komedia ja Hollywood-satiiri, jonka puraisut jäävät vain raapaisuiksi, vaikka aineksia olisi ollut hurjempaankin tykitykseen. Hollywoodille on irvistelty ja piikitelty jo lukuisissa elokuvissa, joista onnistuneimpia lienevät Billy Wilderin Sunset Bouleward (1950), Coenin veljesten Barton Fink (1991), Robert Altmanin The Player (1992), George Huangin Swimming with Sharks (1994), Barry Sonnefeldin Get Shorty - Hyvä pätkä (1995), David Mametin State and Main (2000) ja Ben Stillerin Tropic Thunder (2008) ja uusimpana vaikkapa Craig Brewerin Eddie Murphy -hitti Dolemite Is My Name (2019).

Gallon ja Josh Posnerin Harry Hurwitzin 1982 ensi-iltansa saaneeseen saman nimiseen kulttileffaan pohjaava käsikirjoitus ei tosin kuuluu kyseiseen listaan, sillä vahvasta potentiaalistaan huolimatta se jää puolivillaiseksi räksytykseksi, joka puree näykkii kättä tylsin hampain. Onneksi The Comeback Trail onnistuu kuitenkin osumaan muutamasti kohteeseensa kuvatessaan elokuvanteon pimeimpiä taustavoimia, niitä pukuja, joille ainoa mittari menestystä arvioidessa on viivan alle jäävä luku. Jokunen hilpeämpi hetki löytyy myös Maxin epätoivoisista tempauksista saada Duke hengiltä. Myös leffareferenssejä löytyy tukuttain, pääasiallisesti vanhoista westerneistä.

Vaikka The Comeback Trailin pääosiin onkin saatu kolme Oscar-voittajaa (De Niro: Kummisetä 2 (1974), Kuin Raivo Härkä (1980), Tommy Lee Jones: Takaa-ajettu (1993), Morgan Freeman: Million Dollar Baby (2004)), jotain sen valkokankaille saattamisen vaikeuksista kertoo jo se, että leffalla on yhteensä 38 henkilöä tuotantoportaasssa.

Bobby De Niro on pitkälti oma itsensä naama nurinpäin höpöttävänä Maxina, kun taas Morgan Freeman tuntuu nauttineen äkkiväärän gangstan roolistaan Reggiena. Leffan sielu ja sydän on ehdottomasti arvokkaasti ahavoitunut Tommy Lee Jones, joka saa hahmonsa kasvamaan myyttisiin mittoihin ja onnistuu lisäämään kokonaisuuteen myös muutaman yllättävän koskettavankin hetken. Telkan Tuho-osastossa läpi lyönyt, tutulla tavallaan ylinäyttelevä Zach Braff jää sovinnolla sivummalle ja saman tekevät myös Eddie Griffin Reggien ykkösnyrkkinä Devinina sekä Emile Hirsch huipputuottaja James Moorena.

Kovasta kolmikostaan huolimatta The Comeback Trail jää enemmänkin löysäksi komediaksi, jossa valkokangaslegendat näyttelevät ikäisiään ja pitävät hubaa heille massia ja menestystä tarjonneen auktoriteetin kustannuksella.