Newark, New Jersey. Kun poliisi pysäyttää pakettiautonsa täyteen eri rotuisia ja kokoisia koiria lastanneen, Marilyn Monroeksi pukeutuneen ja pyörätuolilla liikkuvan, verta vuotavan Douglas Munrowin (Caleb Landry Jones) ja passittaa tämän kriminaalipsykologi Evelynin (Jojo T. Gibbs) pakeille, saa tohtori kuulla tarinan kamalasta lapsuudesta, performanssitaiteista, rikoksista, kostosta ja ihmisen parhaista ystävistä.

Ranskalaisen Luc Bessonin ura on ollut sanalla sanoen vuoristorataa. 1981 futuristisellä lyhärillä Lávant dernier alkaneen matkan ensimmäinen huomiota herättävä pysäkki oli 1983 ensi-iltaan tullut Subway, jota seurasi toinen menestys, henkevä sukellus meren syvyyksiin Suuri sininen 1988. Kansainvälinen ura lähti nousuun tehokkaalla trillerillä Tyttö nimeltä Nikita (1990), jota seurasi se lopullinen läpimurto, Leon, vuonna 1994. Ylistetty scifiseikkailu The Fifth Element – puuttuva tekijä sai ensi-iltansa 1997, jonka jälkeen osumatarkkuus väheni, vaikka elokuvia Besson onkin tehnyt tasaista tahtia melkein missä genressä tahansa. Viimeisin pikkuhitti oli toimintascifi Lucy 2014, mutta ohjaajan vuosikausien haave, mahtibudjettinen elokuvasovitus kulttisarjiksesta Valerian and the City of a Thousand Planets (2017) floppasi pahasti. Turvaa on vuosien saatossa tuonut toimintaelokuvien tuottajana toimiminen, joista eniten massia ovat käärineet Transporter -elokuvat (2002-2008) sekä Taken -trilogia (2008, 2012 ja 2014).

Bessonin uusin, Dogman, on varsin erikoinen sekoitus synkkää draamaa, psykologista pohdiskelua, vinolla twistillä höystettyä Lassie-henkistä seikkailua ja kovaotteista rikostrilleriä, eli tuhti paketti kaikkea mahdollista. Bessonin myös kirjoittama tarina tökkii kipupisteitä välillä satuttavasti, kutittelee huumorihermoja oudoilla hahmoillaan ja antaa paljon tilaa nelijalkaisille ystävillemme, joita 15 huippukouluttajaa ovat saaneet suorittamaan monenlaisia tehtäviä. Teknisesti Besson on yhä vahvasti ajassa, Colin Wandersmanin tyylikkäät kuvat kulkevat Julien Reyn leikkaamina kuin rockivideoissa ja visuaalisesti näyttävän lopputuloksen sitoo yhteen ohjaajan kanssa jo neljäkymmentä vuotta yhteistyötä tehnyt säveltäjä Eric Serra, jonka score on jälleen varsin upeaa kuultavaa. Miltei metafyysisiin mittasuhteisiin kohoava finaali ja Edth Piafin Non, je ne Regrette rien jäävät mieleen pitkäksi aikaa lopputekstien jälkeenkin.

Caleb Landry Jones on aiemminkin viihtynyt vinojen henkilöiden nahoissa, mutta kaiken paljastava työ antisankari Douglasina ylittää kyllä aiemmat saavutukset. Dragiin pukeutuva koston enkeli on elämää suurempi hahmo, jollaisista yleensä jaetaan niitä suurimpia palkintoja ja Landry Jonesin veto resenoikin melkein samoilla ääritaajuuksilla kuin Joaquin Phoenixin Oscar-palkittu tulkinta Jokerina (2019). Jojo T. Gibbs on ainoa, joka saa kunnolla tilaa kaiken hapen näyttämöltä vievän Landry Jonesin rinnalla, vaikka hyviä hetkiä tarjoavatkin myös Grace Palma mukavana draamaopettajana Salmana ja Christopher Denham mulkerona vakuutustarkastajana. Lincoln Powell on nuori Douglas.

Dogman ei ole elokuva kaikkien makuun, mutta kyllähän Besson yhä osaa pitää kuvat kulkemassa ja loihtia valkokankaalle erikoisia elämyksiä.