Anthony (Anthony Hopkins) on kahdeksankymppinen kärttyisä mies, joka ei voi käsittää tyttärensä Annen (Olivia Colman) ylisuojelevaa suhtautumista hänen elämäänsä. Anthonylla on todettu vakava dementia, mutta miehen omasta mielestä lääkärit voivat painua diagnooseineen helvettiin ja samaan suuntaa passitetaan myös Annen palkkaamat hoitajat ja henkilökohtaiset avustajat. Miksi hän ei voisi jatkaa elämistään omassa asunnossaan ja keitä ovat nuo muut ihmiset ja vieraat miehet, jotka väittävät tuntevansa hänet?

Tekijänsä esikoiselokuva, intiimi ja koskettava Isä perustuu ranskalaisen teatteritaiturin Florian Zellerin omaan, vuoden 2012 teatterikappaleeseen Le Père, ja sen on elokuvaksi sovittanut hänen kanssaan brittitaituri Christopher Hampton. Oscar-ehdokkuuksia tuli kuusi kappaletta (paras miespääosa, sovitettu käsikirjoitus, naissivuosa, leikkaus, lavastus sekä paras elokuva), joista kaksi ensimmäistä palkittiin myös pystillä. Ensikertalaiseksi kameran takana Zellerin ohjaustyö on uskomattoman taitavaa ja nyanssirikasta. Tukena ovat myös isntrumenttinsa lähelle tuova kuvaaja Ben Smithard, rytmin ymmärtävä leikkaaja Yorgos Lamprinos sekä yksinkertaisuudessaan silkkaa lavastustaidetta tekevät ammattilaiset Peter Francis ja Kathy Featherstone.

Muistisairauksia, Alzheimeria ja/tai dementiaa, on käsitelty taitavasti jo useissa elokuvissa, kuten Richard Glatzerin ja Wash Westmorelandin Edelleen Alice (2014), joka toi pääosanesittäjälleen Julianne Moorelle Oscarin, Michael Haneken koskettavassa draamassa Rakkaus (2012) sekä viimeksi Harry Macqueenin upeassa teoksessa Supernova (2020). Niissä jokaisessa sairauden kanssa taistelevaa ihmistä on kuvattu enemmän tai vähemmän ulkopuolisen tarkkailijan kautta, kun taas Isä nostaa esiin taudin runteleman ihmisen näkökulman. Siinä missä katsoja ymmärtää mitä tapahtuu, Anthony, joka elää loputtomassa nyt-hetkessä, joutuu alituiseen miettimään, miksi ihmiset, jopa joku, joka väittää olevansa hänen lapsensa, voivat valehdella hänelle kaikesta? Loppupeleissä kyse onkin siitä, miten ihminen voi hyväksyä ja ymmärtää sen, että mikään, mitä hän näkee ja kokee, ei välttämättä ole tapahtunutkaan juuri nyt tai että se ei ole edes todellista.

Tässä vaativassa urakassa ymmärtää parantumatonta tautia sairastavan ihmisen ajatus ja mieli, suurimmaksi avuksi on tietenkin huippunäyttelijät ja erityisesti Oscarilla palkitussa roolissaan Sir Tony Hopkins. Zeller kirjoitti roolin vain ja ainoastaan Hopkins mielessään, ja niinpä henkilön nimi onkin Athnony ja tämä jakaa vielä esittäjänsä kanssa myös saman syntymäpäivän, joulukuun 31, 1937. Yhtä hyvin ehdokkuuden roolistaan Annena ansainneen Olivia Colmaninkin olisi voinut pystillä palkita, sillä huipputaitava tulkki tuo upeasti lihaksi sen epätoivon, raivon ja voimattomuuden, mitä läheisen ihmisen riutumista vierestä seuraava omainen varmasti kokee. Yhtään sen heikompaa lenkkiä ei löydy myöskään sivurooleista, joissa nähdään mm. Rufus Sewell, Olivia Williams, Mark Gatiss ja Imogen Poots.

Taatusti yksi vuoden koskettavimmista elokuvista, syvältä viiltävä sairaskertomus on loistavien elokuvantekijöiden juhlaa. Loppukohtausta vain kivi pystyy katsomaan liikuttumatta.