New York 1920-luvulla. Antonia Bricolla (Christanne de Bruijn) on unelma: olla ensimmäinen nainen, joka johtaa vielä joskus orkesteria. Vaatimattomista oloista lähteneellä roskakuskin tyttärellä on kuitenkin muutamakin vuori kiivettävänään, sillä miesvaltainen ala ja aikakauden asenteet aiheuttavat koko ajan toinen toistaan suurempia esteitä sinnikkään naisen etenemiselle urallaan.

Maria Petersin ohjaama ja käsikirjoittama Kapellimestari on tosipohjainen tarina periksiantamattomuudesta, mutta myös ylipuunattu ja siirapilla kyllästetty ”vaikeuksien kautta voittoon”-näytelmä. Bricon kohtaamat ongelmat ja sukupuolikäsityksethän ovat yhä nykypäivää, mutta Kapellimestarin tapa käsitellä asioita lipsahtelee jatkuvasti ylivedetyn herttadraaman puolelle ja jättää päähenkilönsä tavallaan särmättömäksi hahmoksi, jonka nousua kuuluisuuteen käsitellään kuin pahimmillaan kuin satuja, joiden loppuratkaisua ei tarvitse jännittää. Myös Bricon uranousun oheen kirjoitetut rinnakkaistarinat syövät tehoja.

Ensi-iltansa jo vuonna 2018 saanut elokuva saapuu Suomeen liki viiden vuoden viiveellä, mutta sen mahdollista menestystä ei ainakaan auta alkuvuodesta saanut elokuva Tár (2022), joka käsitteli fiktiivisesti myös naiskapellimestaria, teki sen kymmeniä kertoja tehokkaammin. Todellinen Antonia Brico vieraili myös Suomessa johtamassa orkestereja 1930-luvulla Jean Sibeliuksen kutsumana, mutta tämä osa uraa ohitetaan elokuvassa tyystin.

Christanne de Bruijn tekee ihan kelpo työtä useimmiten kyynelten läpi hymyilevänä Bricon, eikä Kapellimestarin muissakaan osa-alueissa tai näyttelijöissä ole mitään sen suurempaa vikaa.

Taistelu epäoikeudenmukaisuuttaa vastaan tasa-arvon puolesta on aina oiva aihe elokuvalle, mutta Kapellimestari sortuu paikoin ylidramaattisuuteen ja alleviivaa näitä seikkoja liikaakin.