Oregon, 1995. FBI:n nuori, huippulahjakas ja terävävaistoinen tulokasagentti Lee Harker (Maika Monroe) tutkii raakalaismaisia perhesurmia, joissa isä on tappanut perheensä ja lopuksi itsensä mitä kammottavimmilla tavoilla. Rikospaikoilta löytyy kuitenkin myös okkultistisia symboleja ja päivämääriä, joka ohjaa Harkerin saatanallisen sarjamurhaaja Longlegsin (Nicolas Cage) jäljille.

Ohjaaja-käsikirjoittaja Osgood ”Oz” Perkins on kasvanut elokuvien parissa ja varsinkin jännityselokuvien, sillä miehen isä oli legendaarinen Psyko-näyttelijä Anthony Perkins.

Longlegs on mukavasti moderni tulkinta ikiaikaisesta pahuudesta, vaikka se nojaakin pitkälti genreperinteisiin, joissa tunnelmaa kasvatellaan pitkillä otoilla tarkoituksena lopulta antaa katsojalle slaagi kovaäänisellä hyppyshokilla, joita elokuvassa sitten kyllä piisaakin. Tarinan runko tuo mieleen vahvasti vuoden 1991 jättihitin Uhrilampaat (Silence of the Lambs), onhan tässäkin nuori naisetsivä rumien murhien jäljillä, joka lopulta päätyy kasvotusten todellisen ihmishirviön kanssa. Poikkeuksena tosin se, ettei Longlegsiksi kutsuttu massamurhaaja ole mikään sofistikoitunut Hannibal Lecter, vaan ilmestys syvältä helvetistä eikä Harkerkaan tyystin täysipäinen agentti lapsuuden traumoineen, joista löytyy yllättäviä yhtäläisyyksiäkin käsillä oleviin väkivallantekoihin.

Perkins pitää taitavasti tunnelman hyytävänä läpi koko tarinan, muuttaa lähestymiskulmaa muutamasti ja heittää sekaan puhtaita kauhuelokuvan elementtejä piristävän onnistuneesti. Tarkkasilmäisille genrefaneille mukaan on ympätty myös hurja määrä vihjeitä saatanapalvontaan ja okkultismiin, jotka luovat rauhalliselle kerronnalle vahvan yliluonnollisen atmosfäärin. Myös teknisesti Longlegs on laatutyötä. Pääkuvaaja Anders Arochin kamera luo valkokankaalle pehmein valoin ja murretuin värein tunnekylmän, 1970-lukua muistuttavan maailman, jossa jokainen lokaatio tuntuu enemmän tai vähemmän uhkaavalta tai kirotulta. Väkivaltaa on kestoon nähden suhteellisen vähän, mutta kun rumia tapahtuu, se tuntuu kyllä katsomoon asti. Ei ole myöskään sattumaa, että Longlegs sijoittuu juuri 1990-luvulle, jolloin Yhdysvalloissa riehui The Satanic Panic, saatanallinen paniikki, jolloin monia väkivallan tekoja seliteltiin kulttien synnyttämillä paholaisen teoilla.

Äärimmäisen fiksu veto Perkinsiltä on myös se, ettei hän täytä elokuvaansa turhilla selityksillä, vaan antaa tulkinnan katsojan tehtäväksi. Toinen kympin arvoinen oivallus oli myös jättää Nicolas Cage kokonaan pois trailerista eikä miehestä muutenkaan julkaistu ensimmäistäkään promokuvaa, jotta ensi tutustuminen tapahtuisi vasta elouvateatterin hämärässä.

Hienosti kahdessa 2014 ensi-iltansa saaneessa elokuvassa (The Guest ja It Follows) läpilyönyt Maika Monroe tekee todella hyvää työtä karmeuksien keskelle paiskattuna agentti Harkerina. Monroe kuuluu siihen harvinaisempaan näyttelijryhmään, jotka voivat pelkillä kasvojensa mikroilmeillä välittää huikean määrän tunnetiloja, jotka saavat katsojan välittömästi välittämään näkemästään hahmosta.

Vaikka valkokangasaika jääkin suhteellisen lyhyeksi, Longlegs tullaan aina muistamaan Nicolas Cagen nimiroolista. Maanisista tulkinnoistaan tunnettu Cage rakentaa yhden hurjimmista ilmestyksistä, joita valkokankailla on nähty ehkä koskaan. Longlegs on täydellinen pahuuden ruumiillistuma, etäisesti ihmishahmoinen perkele, jossa ei ole milliäkään inhimillisyyttä saatikka tahatonta huvittavuutta, joka aina vaanii äärihahmojen tulkinnan takana. Mies tullaan taatusti palkitsemaan lajityyppiin erikoistuneilla festivaaleilla useampaankin kertaan, vaikka todellisuudessa ansaitsisi jopa Oscar-ehdokkuuden työstään. Tosin Amerikan Elokuva-akatemialla ei riittäne uskallus nostaa Cagea siihen joukkoon, vaikka miehellä jo yksi pysti onkin, huikean hienosta pääroolista elokuvassa Leaving Las Vegas vuodelta 1995. Blair Underwood on Monroen Harkerin siipiensä suojaan ottava mentori, veteraaniagentti Carter, ja Alicia Witt Harkerin ääriuskovainen äiti Ruth.

Longlegs on mannaa kauhufaneille, elokuva, jonka jälkeen tuntuu vapauttavalta päästä pois teatterin pimeydestä maailmaan, jossa äärimmäisen pahuus ei enää vaani jokaisen nurkan takana. Painajaismainen finaali tosin pysyy mielessä pitkään.