Parikymppisen Dani Ardorin (Florence Pugh) elämä on palasina perhettä kohdanneen kammottavan tragedian seurauksena. Parisuhde antropologiaa opiskelevan Christianin (Jack Reynor) kanssa on myös hajoamispisteessä, vaikkakin tämä tuntee velvollisuudekseen pysyä yhdessä kovia kokeneen Danin kanssa. Pientä irtiottoa murheen alhosta tarjoaa kuitenkin yhteisten ystävien, Markin (Will Poulter) ja Joshin (William Jackson Harper) pyyntö lähteä matkalle Ruotsiin, minne heidän tuttunsa Pelle (Wilhelm Blomgren) on esittänyt kutsun osallistua yöttömän yön juhannusjuhliin. Omaperäinen ja syrjäinen Hälsinglandin kylä ottaa vieraat avosylin vastaan, mutta se, mitä ja miten mittumaaria juhlitaan, ei välttämättä ole ulkopuolisille terveellistä.

Amerikkalainen Ari Aster iski kultasuoneen heti esikoispitkällään Hereditary - pahan perintö (2018), kireäksi trimmatulla kauhukuvalla, josta näki paitsi tekijänsä syvän ymmärryksen perinteiseen genreen, myös aihepiirin kunnioituksen. Herran toinen, Midsommar - loputon yö, vakuuttaa entisestään, että lajityyppi on saanut uuden, vakavasti otettavan auteurin, jonka käden jälki on uniikki ja selkeä. Midsommar tekee onnistuneesti kaiken odotusten vastaisesti, lataa valkokankaan täyteen kuumeisen houreisia visioita, jotka jäävät syvälle cortexiin pitkäksi, pitkäksi aikaa. Asterin luoma ainutlaatuinen atmosfääri ja psykedeeliset kohtaukset eivät taatusti ole jokaisen pala kakkua, mutta kirkkaassa päivän (ja yön) valossa etenevä tarina hypnotisoi vastaanottavaisen katsojansa lumouksen lailla.

Siinä missä Hereditary kierrätti Rosemaryn painajaisen (1968) ja muiden paholaisen palvonta-leffojen synkkiä syvänteitä, Midsommarin selkein verrokki on tietenkin brittikauhun merkkipaalu Uhrijuhla (The Wicker Man, 1973), missä omia uskomuksiaan ja riittejään seuraava kultti järjesti vieraille karummat kekkerit, palvellakseen omia jumaliaan. Midsommarin uumenissa kulkee aina salatieteisiin ja viikinkiaikaan vedettävät linjastot, joihin viitataan alituiseen kuva-alalle ilmestyvillä symboleilla, nimillä ja kuvilla.

Omalla tavallaan häiritsevän ja taatusti alitajuntaan kolkuttelemaan jäävän kokonaisuuden vahvoja tekijöitä ovat ohjaaja/käsikirjoittaja Asterin ohella kuvaaja Pawel Pogorzelski, leikkaaja Lucian Johnson sekä brittiläinen musiikintekijä Bobby Krlic, paremmin tunnettu taiteiljanimellään The Haxan Cloak. Kestoltaan liki kaksi ja puolituntisena Midsommar - loputon yö ei pidä kiirettä kerronnassa, vaan ottaa rauhassa aikansa esitellessään ihmisensä ja hitaasti ilmiliekkeihin syttyvän tapahtumasarjansa, johon mahtuu paitsi äärimmäisen groteskia väkivaltakuvastoa, myös oudon kieroa huumoria, joka kiehtovalla tavalla keventää muuten sysisynkän painostavaa tunnelmaa.

Kaikki keskushahmot tekevät erittäin hyvää ja antaumuksellista työtä vallan erinomaiseen vetoon nousevan Florence Pughin (Lady Macbeth (2016), Commuter (2018)) johdolla.

Matka kauhuun ilman ensimmäistäkään yliluonnollista aspektia.