Japanin iskettyä Pearl Harboriin 7.12.1941, alkoi Yhdysvaltain Toinen Maailmansota, jonka käännekohta oli Midwaysaarten ympäristössä käyty meritaistelu- 4.-7. kesäkuuta 1942. USA lähti yhteenottoon selkeänä altavastaajana, alimiehitettynä ja puutteellisella kalustolla, mutta tehokkaan tiedustelun avulla joukot osasivat valmistautua vihollisen iskuun.

Saksansiirtolainen ohjaaja Roland Emmerich on koko Hollywood-uransa alusta alkaen (Rangaistussiirtola Moon 44, 1990) laskelmoinut, että näyttävyydellä tai efekteillä voidaan peittää käsikirjoituksen kuopat. Eri kokoisia menestyksiä (Independence day - maailmojen sota (1996), Godzilla (1998), The Patriot (2000), Day After Tomorrow (2004), 10 000 B.C. (2008), 2012 (2009), White House Down (2013), Independence day: Uusi uhka (2016)) on syntynyt tasaiseen tahtiin, joita kaikkia yhdistää silmät, korvat ja suunkin täyteen tehosteita tykittävä tulitus sekä sisällöllisyys, joka on mainoslehti Postisen luokkaa.

Tarkkaan tiedettyihin ja raportoituihin faktoihin pohjaava Midway on kaikessa edeltäjiensä kaltainen, hirvittävällä mekkalalla ja tuhotehosteilla höystetty sekametelisoppa, jossa digitaustoihin ympätyt oikeat ihmiset huutavat joko komentoja tai tuskasta.

Lähin verrokki on tietenkin Michael Bayn 2001 ensi-iltansa saanut Pearl Harbor, tosin sillä erotuksella, että siinä missä Bayhem oikeastikin antoi dynamiitin laulaa ja liekkien loimuta, Emmerich efektijoukkoineen on tyytynyt tekemään kaiken studiossa tietokoneella. Midway näyttääkin valkokankaalla erehdyttävästi siltä, että seuraisi modernien sotapelien, kuten Medal of Honor ja Call of Duty, joukkuefinaaleita. Myös naiiviutta mitattaessa Midway vie voiton.

Sodankulun muuttaneet historialliset tapahtumat käytiin valkokankaalla turhan romantisoidusti läpi jo vuonna 1976 Jack Smightin ohjaamassa elokuvassa Midwayn taistelu, jolla ei muutamaa nimeä ja paikkaa enempää ole yhtäläisyyksiä vuoden 2019 version kanssa, jonka käsikirjoituksen takana on pitkien leffojen ensikertalainen, tv-sarjaa Colony rustaillut Wes Tooke. Tooke tuntuu ottaneen ihan jokaisen sotaleffakliseen, heittäneen ne tehosekoittimeen ja levittäneen tasaharmaan massan kaiken ylle. Henkilöhahmot ovat persoonattomia ja yksinkertaisia, joista jokaisen erityispiirteet arvaa jo kaukaa. Pahiten kyykkää elokuvan dialogi, joka tuntuu isoisän sotajutuista innostuneen, maksimissaan 10-vuotiaan koltiaisen kirjoittamalta, urhojen laukoessa löysiä läppiä taistojen tuoksinassa tahattoman koomisesti.

Emmerich on saanut joukkoihinsa nimekkään listan tuttuja kasvoja, jotka esittävät todellisia henkilöitä. Kuolonkankean ketteryydellä roolinsa vetävä Ed Skrein on kovapäinen lentäjäsankari Dick Best ja Luke Evans tämän laivueen komentaja Wade McClusky. Aaron Eckhart piipahtaa kuvissa vetämässä kättä lippaan komentaja Jimmy Doolittlena, jonka roolin Bayn Pearl Harborissa (2001) näytteli Alec Baldwin. Ainoat kelvolliset vedot tulevat  Woody Harrelsonilta amiraali Nimitzin roolissa sekä Patrick Wilsonilta tiedustelukomentaja Edwin T. Laytonina, Dennis Quaid on saman tittelin omaava Bull Halsey ja Tadanobu Asano tämän japanilainen virkaveli, amiraali Tamon Yamaguchi. Japanin laivaston komentajana, amiraali Isoroku Yamamotona nähdään Etsushi Toyokawa. Fiktiivisiä hahmoja edustaa laulu- ja soitinyhtye Jonas Brothersista tuttu Nick Jonas mekaanikko Bruno Gaidona. Ainoassa mainitsemisen arvoisessa naisroolissa nähdään  This Is Us -tv-sarjasta tuttu Mandy Moore. Pikkunokkela ylläri on Geoffrey Blakelle kirjoitettu rooli, jossa mies esittää elokuvaohjaaja John Fordia, joka oikeastikin palkittiin vuonna 1942 Oscarilla dokumenttielokuvastaan The Battle of Midway.

Pääasiassa kiinalaisella rahalla Emmerich on kasannut valkokankaalle varsin naiivin neivin, kuin suoraan vanhoista Korkeajännitys-lehdistä repäistyn rymistelyn, jota katsellessa mieleen hiipii vain yksi kysymys: Ihanko tosissaan tämän kanssa on oltu?