Vuonna 2011 NASA:n sukkulalentoa kohtasi katastrofi, josta astronautit Jocinda Fowler (Halle Berry) ja Brian Harper (Patrick Wilson) selvisivät nipinnapin hengissä. Syylliseksi leimatun Harperin väitteet, että turman takana oli kuusta hyökännyt parvi mustia artefakteja, ei mennyt selityksenä läpi ja mies sai kenkää. Sen sijaan Fowler säilytti duuninsa ja nousi vuosien varrella arvoasteikossa aina apulaisjohtajaksi saakka. Kymmenen vuotta tästä, eli nyt, salaliittoteoreetikko K. C. Houseman (John Bradley) väittää löytäneensä raudanlujia todisteita siitä, että kuu onkin ontto ja kaiken lisäksi törmäämässä maahan. Kun Fowlerille ja NASA:lle yhä kaunaa kantavan Harperin toiveista huolimatta K.C. menee toitottamaan löydöksistään sosiaalisessa mediassa, on valtaapitävien tahojen aika ottaa kovat otteet käyttöön, jottei vuosikymmeniä vanha salaisuus paljastuisi. Mutta toisin käy, kun taivaankappale lähestyy kierros kierrokselta maata, se tuo mukanaan kaikki mahdolliset kataklysmit tsunameista maanjäristyksiin ja maan vetovoiman katoamiseen.

Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta saksalaisemigrantti Roland Emmerichin elokuvat ovat aina olleet saippuaisia tarinoita maailmaa uhkavasta tuhosta, milloin ulkoavaruuden ilkiöiden, profetoidun tuomiopäivän tai ilmaston lämpenemisen aiheuttamina, sekä ihmisistä (yleensä amerikkalaisista), jotka sankarillisesti yrittävät pelastaa koko kädettömän ihmiskunnan.

On olemassa hyviä ja huonoja elokuvia. Sitten on olemassa hyviä huonoja elokuvia, joiden kehnous kääntyy positiiviseksi voimaksi sekä huonoja huonoja elokuvia, jotka ovat vain...niin...huonoja. Siihen kategoriaan sujahtaa sukkana Emmerichin uusin kalkkuna Moonfall, jonka käsikirjoitusta etäisesti muistuttavan tarinan takana ovat ohjaaja itse, Spencer Cohen sekä Emmerichin luottosäveltäjästä kynäkaveriksi ja tuottajaksi kohotettu Harald Kloser.

Pohjiltaan Moonfall ei voisi olla yhtään erilainen, vaikka se paljastaisi kuun olevan vanhan uskomuksen mukaan juustoa, sillä se suurin koukku kaiken takana on aivan yhtä uskottava teoria. Itse asiassa se on kuin kaikkien foliohattujen märkä uni, jossa johtajat ja poliitikot valehtelevat kansalle kaikesta ja pitävät omina tietoinaan faktoja, joilla ihmiskunnan voisi parantaa ja tulevaisuuden pelastaa, vain pönkittääkseen omaa valtaansa. Leffaan lätkitty keventävä huumori on pääasiassa lapsellista läppää, eikä draamankaarikaan juuri sen paremmin onnistu. Itse pelastusoperaation kylkeen on liimattu irrallisia ihmiskohtaloita, joilla yritetään lypsää muutamaa kyyneltä muustakin syystä kuin pilkallisesta naurusta. Emmerichin tapaan kuviin raahataan tietenkin myös päähenkilöiden sukulaisia, lapsia ja exiä, joista jokainen joutuu vuorollaan vaaran suuhun odottamaan, että isä, jälkikasvu tai entinen siippa syöksyisi heidät pelastamaan. Näillä käänteillä kokonaiskesto saadaan keinotekoisesti venytettyä yli kahteen tuntiin.

Koronasäädösten vuoksi studion ulkopuolella aidoissa lokaatioissa Moonfallista kuvattiin vain murto-osa, kaiken muun ollessa täytetyn digihävityksellä ja tuhokuvilla, jotka näyttivät uusilta noin vuosikymmen sitten.

Juuri tulleen vahvistuksen mukaan elokuvasta on tulossa yksi karuimmista flopeista ikinä. Emmerichin ilman suurten studioiden ja suoratoistopalveluiden tukea tekemän elokuvan budjetti oli ennen markkninoitikustannuksia 140 miljoonaa dollaria ja tuotto nyt koko kansainvälinen kenttä yhteen laskettuna alle 40 miljoonaa. Näyttää siis siltä, että rahansa Moonfalliin sijoittaneet henkilöt tulevat tuntemaan menestyksen puutteen myös pankkitileillään. Kaiken lisäksi Emmerich on julkisesti kertonut halustaan kuvata elokuvalle kaksikin jatko-osaa, mutta niiden tulevaisuus näyttää nyt erittäin synkältä.

Halle Berry ja Patrick Wilson ovat siinä määrin ammattilaisia, että pystyvät lausumaan puupäistä dialogia ja roikuskelemaan vaijereissa vihreää taustaa vasten pokan pettämättä, mutta moisista suorituksista ei kannata odottaa mitään muuta kuin palkkashekkiä. Game of Thronesista Samwell Tardyna tutuksi tullut John Bradley on sarjan päättymisen jälkeen saanut kaksi keikkaa kameran edessä, joista toinen oli Jlo:n tähdittämä siirappipulla Marry Me ja toinen siis Moonfall. Jo näillä spekseillä voi sanoa, että miehen kannattaisi ainakin vaihtaa agenttia. Sivummalla läpiä päihinsä laukovat melkein mihin tahansa soppariin allekirjoituksensa aina antavat Michael Peña, Charlie Plummer, Kelly Yu sekä veteraani Donald Sutherland.

Moonfall on isolla rahalla, mutta ilman yhtäkään omaperäistä ajatusta tehty käyttökelvoton katastrofielokuva, jossa kliseiden määrä kasvaa korkeammaksi kuin koskaan aikaisemmin.