Eletään vuotta 2011 Yhdysvaltain Nevadassa. Juurikin leskeksi jääneen Fernin (Frances McDormand) elämältä putoaa pohja, kun hänen ja miesvainaansa pitkäaikainen työpaikka, US Gypsum, sulkee ovensa viimeisen kerran. Tapahtumalla on niin järkyttävät seuraukset, että koko Empiren kaupunki lakkaa postinumeroa myöten olemasta. Tyhjän päällä Fern tekee suuren päätöksen: hän myy lähes kaiken omistamansa, ostaa pakettiauton uudeksi kodikseen ja suuntaa tien päälle etsimään parempaa tulevaisuutta.

Kuuden Oscarin ehdokas, upealla elokuvallaan The Rider (2017) suuren yleisön huomion heärttäneen Chloé Zhaon (neljä ehdokkuutta: paras elokuva, ohjaus, sovitettu käsikirjoitus sekä leikkaus) ohjaama ja Jessica Bruderin tositapahtumiin perustuvan kirjan Nomadland: Surviving America in the Twenty-First Century pohjalta kirjoittama Nomadland kuvaa aidosti, koskettavasti, mutta myös suurella sydämellä ja hersyvällä huumorilla uutetun tarinan yhteiskunnan turvaverkkojen ulkopuolelle pudonneista ihmisistä.

Kuin transendentiaalinen odysseia, runollinen ja balladinomainen Nomadland ei etene normaalin elokuvan tavoin, ei narratiivisesti tai muutenkaan. Zhao ja huipputaitava kuvaaja Joshua James Richards (God´s Own Country, 2017) seuraavat pitkillä, mutta äärimmäisen hallituilla otoilla Fernin ja muiden nomadien matkaa dokumentaarisesti, mutta silti tavalla, joka erottaa fiktion faktoista. Upeasti rosoisen kauniiseen kokonaisuuteen istuu myös Ludovico Einaudin hieno musiikki.

Jo kahdesti Oscarilla palkittu (Fargo (1997), Three Billboards Outside Ebbing, Missouri (2017)) Frances McDormand tekee Ferninä niin taidokasta työtä, että myös kolmannen palkinnon pitäisi 26. huhtikuuta kuluvaa vuotta koristaa rouvan takan reunusta.
Mahdollisuus myös tuplaan on vahvana olemassa, sillä McDormand on yksi Nomadlandin tuottajista. Elokuvan jokaisessa kohtauksessa mukana olevan McDormandin läsnäolo on niin uskottavaa, etteivät sivurooleissa nähtävät, ihan oikeasti nomadi-elämää viettävät ihmiset, kuten Linda May, Swankie ja Bob Wells, osanneet aavistaakaan, että heidän uusi kohtalotoverinsa olisi oikeasti maailmankuulu ja arvostettu elokuvatähti. Miltei kaikki muut näyttelijät, ammattilaiset ja amatöörit, esiintyvät elokuvassa oikeilla nimillään, mikä entisestään vain lisää aitouden tunnetta. Nimekkäin sivurooleissa nähtävistä henkilöistä lienee aina varma luonnekasvo David Strathairn, tietenkin roolissa, jonka nimi on vain David.

Elokuvan Venetsian elokuvafestivaaleilta 2020 voittama Kultainen leijona ja kuukausi sitten helmikuussa kaksi Golden Globea (paras elokuva, paras ohjaus) olivat vasta alkua, sillä pitkässä juoksussa Nomadland tulee vielä nousemaan arvoon arvaamattomaan. Se on ehdottomasti yksi kuluvan koronakevään parhaista ensi-illoista, kaunis ja koskettava kumarrus pienen ihmisen periksiantamattomuudelle ja ystävyydelle, joka voi kantaa pahimmankin yli.