Yonkers, kaupunki New Yorkin osavaltiossa. Kun Holly Burns (Julia Roberts) palaa jouluaattona lastensa Laceyn (Mia Fowler), Ivyn (Kathryn Newton) ja Liamin (Jakari Fraser) kanssa kirkosta, ensimmäinen tunne on ilo, kun hän näkee vanhimman lapsensa, poikansa Benin (Lucas Hedges) odottavan kotitalon portilla. Toinen tunne on epäluulo, sillä Ben on ollut kuukausia huumevieroituksessa, mutta hänen tukihenkilönsä mukaan vuorokauden visiitti kotona tekisi vain hyvää. Holly asettaa Benille tarkat ehdot visiitin ajaksi, mutta pojan menneisyys ei nykyhetkeä kunnioita. Ostoksilla käynti aloittaa vyörymällä etenevän valheille pohjaavan tapahtumaketjun, jonka spiraalissa Holly oppii tietämään, mihin kaikkeen narkomaanit ovat valmiita seuraavan annoksen saadakseen.

Taitavan tarinankertojan Peter Hedgesin (Gilbert Grape (1993), Poika (2002), Dan in real life (2007)) ohjaama ja kirjoittama Paluu on ilman turhia krumeluureja aihettaan sarvista tarttuva draamajännäri, jonka näyttämät tapahtumat ja niiden seuraukset ovat täyttä arkea miljoonille ja miljoonille ihmisille ja perheille ympäri planeetan.

Hedges antaa tarpeeksi tilaa näyttelijöilleen, ymmärtää fiksusti, että katseella ja kehonkielellä pärjää yhtä hyvin kuin tunteet selittävillä sanoilla. Elokuvan ensimmäinen puolikas onkin vahvinta draamaa, mitä Jenkkilästä on tullut pitkään aikaan. Jälkimmäisellä puoliskolla kerronta muuttuu enemmän takaa-ajon trilleriksi, mutta silti kokonaisuus pysyy uskottavana aina viimeiseen, pysäyttävän vaikuttavaan kuvaan saakka. Paluun tapahtumien sijoittuminen juuri jouluun ei jää ilman merkitystä, sillä Hedges muistuttaa kouriintuntuvasti siitä, että kun elämän jatkuminen edellyttää vain päivä kerrallaan etenemistä, juhlapyhä on vain yksi yksikkö muiden vuorokausien joukossa.

Intiimi arkisuus ja realistisuus ovat muutenkin Paluun vahvuuksia. Stuart Dryburghin aidoissa väreissä ja valossa operoima kamera, Ian Blumen kikkailematon editointi sekä Dickon Hinchliffen melankolinen musiikki tekevät kokemuksesta vahvasti henkilökohtaisen.

Hedgesin musertavan realistinen manifesti luottaa vahvoihin näyttelijöihinsä, ja tekeekin siinä täysin oikein. Julia Roberts tykittää yhden pitkän uransa hallituimmista vedoista vihan ja rakkauden, epätoivon ja uskon sekä ymmärryksen että puhtaan raivon välillä riepoteltavana äitinä, joka ei halua antaa periksi. Robertsin Holly toimii täysin uskottavasti, kuin kuka tahansa vanhempi, joka haluaa uskoa jälkikasvuaan vielä kerran, mutta joka tietää, että on olemassa stimulantteja, jotka ohittavat perheen voiman koska tahansa, missä tahansa.

Ohjaajan oma poika, roolistaan elokuvassa Manchester by the Sea (2016) Oscar-ehdokkuudenkin saanut Lucas Hedges jatkaa onnistumisten sarjaa Benina, täysin tavallisena nuorena miehenä, jolle addiktio on demoneista vahvin, riippuvuus josta ei yksin ole toivoakaan päästä eroon. Hedgesin ja Robertsin yhteiset kohtaukset ovat täynnä todellista voimaa, maagista elokuvarealismia, jollaista ei tavoiteta ilman todellista taitoa. Lucas Hedgesin kanssa elokuvassa Three Billboard Outside Ebbing, Missouri (2017) myös veljeä ja siskoa näyttellyt Kathryn Newton tekee hyvää työtä Ivyna, samaten kuin enemmän reunalle kirjoitettu Courtney B. Vance, Burnsin perheen uutena ja varsin skeptisenä isänä. Vahvoja ovat myös Michael Esper paikallisena diileri Claytonina ja David Zaldivar Benin kohtalotoverina, narkkari Spiderina. Burnsin perheen tarinalle olennaisen tärkeän Ponce-koiran roolissa nähdään Nigel.

Vahvoilla näyttelijäntöillä moneen hermoon osuva kuvaus adddiktion aiheuttamasta helvetistä.