Riley North (Jennifer Garner) on nuori äiti, jonka perhe-elämä miehensä Chrisin (Jeff Hephner) ja sanavalmiin tytär Carlyn (Cailey Fleming) kanssa, taloudellisista hankaluuksista riippumatta, on täynnä rakkautta. Chris yrittää kituttaa korjaamobisneksessä, joten houkutus astua lain väärälle puolelle on suuri, mutta mieheltä löytyy selkärankaa sanoa houkutukselle ei. Se taas ei riitä alkuunkaan koko Los Angelesia kuristusotteessaan pitävälle rikospomolle, La guiollotinaksi kutsutulle Diego Garcialle (Juan Pablo Raba), joka määrää ihmisiä tapettavaksi jo pelkistä ajatusrikoksista. Carlyn syntymäpäivät muuttuvat verilöyksi ja itsekin osumaa saanut Riley katoaa tuloksettoman oikeudenkäynnin jälkeen kuin maan nielemänä. Viisi vuotta myöhemmin alkaa Enkelten kaupungissa löytyä toinen toistaan kaltoimmin kohdeltuja, kuolleita rikollisia.

Ranskalainen toimintaohjaaja Pierre Morel (Taken (2008), From Paris With Love (2010), The Gunman (2015)) on ansainnut kansainvälistäkin arvostusta temmoltaan tehokkailla rytinärainoillaan, mutta uusin, Peppermint, ei kuulu siihen joukkoon. Ensimmäisestä freimistä viimeisen se tuntuu siltä, että joku on syöttänyt ainoastaan elokuvan nimen (jota ei selitetä) toimintaelokuvageneraattoriin, antanut genreksi koston ja saanut sieltä ulos tulosteen, jossa ei ole yhtään omaa käännettä tai mutkaa. Teknisesti hyvän näköinen kaahaus kierrättää edesmennneeltä actionmestari Tony Scottilta lainattuja kaksoisvalotuksia ja salamaleikkausta, ja vaikka kukaan tekijäpuolella ei varsinaisesti teekkään virheitä, homma kulkee yllätyksettömästi kuin lähijuna.

Gerry Butlerille sorvatun Olympus Has Fallenin (2013) jatko-osan London Has Fallen (2016) rustanneen Chad St. Johnin käsikirjoituksessa on kliseitä enemmän kuin elokuvassa ammuttuja laukauksia, vaikka kaikilla onkin käytössä sarjatuliaseet. Yhtään ylläriä ei räiskintä tarjoa, ja varsinkin henkilöhahmot ovat kuin hiilipaperikopioita kymmenistä muista oman käden oikeutta ylistävistä lahtauksista. Mukaan on yritelty ripotella seitinohutta somekommentaaria ja mediakritiikkiä, mutta niilläkin aspekteilla pelataan ainoastaan aikaa. Peppermintin katsoja voikin pitää itseään onnekkaana, jos hän löytää elokuvasta yhdenkin yllärin, tai sitten kyseinen henkilö ei ole katsonut yhtäkään Death Wishia tai edes sen satoja klooneja.

Ainoa mikä siis erottaa tämän kostokuvan sadoista kaltaisistaan on sen päätähti, Alias -sarjasta (2001-2006) tähtiin ponkaissut Jennifer Garner, joka palaa pitkästä aikaa päärooliin, eikä nyt mitenkään huonoin tuloksin. Timmiin kuntoon itsensä treenannut Garner on Rileyna vähän puhuva, mutta sitäkin nopeammin tappava koston enkeli, jolla on vain kaksi mahdollista kohtaloa. Poliittinen korrektius loistaa virkavallan monirotuisessa kolmikossa, joista John Gallagher Jr. ja John Ortiz ovat keissiä tutkivat etsivät Carmichael ja Beltran, ja Annie Ilonzeh FBI:n agentti Inman. Lisäklisee on vielä Pell Jamesin esittämä vanhempainyhdistyksen keksikaupan vetäjä, ikävä öky Peg. Juan Pablo Raban pääpahis Garcia on yhtä persoonallinen krimikunkku kuin tämän kymmenet ja kymmenet, nassutatuointejaan ylpeästi esittelevät latinovasallit.

Lopputulemaltaan tyystin persoonaton nippu sadasti nähtyjä nirhauksia ja pahan tekoa.