Viime aikoina kauhun ystäviä on hemmoteltu genren huipputeoksilla kuten Hiljainen paikka (A Quiet Place, 2018) ja Hereditary – pahan perintö (Hereditary , 2018). The Prodigyn (2019) nähtyään ei voi olla ajattelematta elokuvateoksia Omen (1976) tai Emily Rosen riivaaja (The Exorcism of Emily Rose, 2005) sekä erityisesti Rosemaryn painajainen (Rosemary's Baby, 1968) ja miten paljon paremmin samoja teemoja on käsitelty lukemattomissa saman kaltaisissa elokuvissa. Ennalta arvattavan teoksen on kirjoittanut Jeff Buhler, joka on pestattu kynäilemään myös tulossa oleva, huhtikuussa 2019 ensi-iltansa saava Stephen King filmatisointi Uinu, uinu lemmikkini (Pet Semetary). Ohjaajan tahtipuikkoa heiluttaa kauhun saralla kyntensä (The Pact 2012, Home 2014) näyttänyt Nicholas McCarthy, joka ei kykene puhaltamaan uusia tuulia seesteiseen, kliseillä kyllästettyyn ja ennalta arvattavaan keitokseen. Pariskunta synnyttää lapsen, joka pian osoittautuu olevan kaikkea muuta kuin normaali pikkupoika. Tuttuun tapaan kaikkea hyvää jälkeläiselleen toivovat vanhemmat eivät kuitenkaan ennusmerkeistä huolimatta suostu uskomaan lapsukaisensa kantavan sisällään pahuuden siementä, ja pian saattaa olla liian myöhäistä.

Elokuvan keskeisintä hahmoa, Miles Blumea, esittää kauhun ihmelapseksikin tituleerattu Jackson Robert Scott, joka osoitti kykynsä Stephen Kingin uudelleenfilmatisoinnissa Se (It, 2017). Tällä kertaa hän ei onnistu vakuuttamaan taidoillaan, mutta rehellisyyden nimissä on myönnettävä, ettei se ole läheskään täysin hänen omaa syytään, vaan ongelmat piilevät pikemminkin laiskasti kirjoitetussa käsikirjoituksessa, joka tekee Milesistä ristiriitaisen ja ajoittain miltei katatonisen hahmon. Etäiseksi jäävät Milesin vanhemmat eivät ole yhtään parempi tapaus. Täysin ilman minkäänlaista logiikkaa törttöilevät Sarah (Taylor Schilling, Orange Is the New Black) ja John (Peter Mooney) haahuilevat ilman suurempaa päämäärää tehden vain sen pakollisen, jotta tarinaa saadaan liikutettua unettavalla tahdilla eteenpäin. Oman lusikkansa soppaan työntävät myös Colm Feore hyvää tarkoittavana spiritualistina ja Paula Boudreau yllättävän viisaana ja kaukonäköisenä tohtori Elaine Strasserina.

Visuaalisesti The Prodigy on varsin pätevää kerrontaa, mutta ulkoiset koristeet eivät pelasta, mikäli kakku on silkkoa sisältä. Elokuvan rytmityksen voisi sanoa kaipaavan totaalista remonttia. Kohtaukset, joiden olisi tarkoitus herättää pelkoa tai kauhua, vesitetään tyhjänpäiväisellä jargonilla, ja katsota on ehtinyt Milesin tavoin vaipua katatoniseen tilaan ennen väkinäisiä säikytysyrityksiä, jotka tuskin tulevat kenellekään yllätyksenä, joskin shokkiäänitehosteet toimivat säännöllisin väliajoin mahdollisesti kesken elokuvan uupuneiden herätyskellona. Teoksessa heikoin osa on kuitenkin käsikirjoitus, joka on niin kliseinen kuin vain voi olla, eikä ohjaajakaan ei omalla suorituksellaan kykene parantamaan kokonaisuutta tippaakaan.

Laiskasti kirjoitettu ja vasemmalla kädellä ohjattu kauhuleffan yritys, jota eivät parhaatkaan näyttelijät olisi voineet pelastaa.