Modernin venäläiselokuvan tekijöiden kärkikastiin lukeutuvan Andrei Zvyagintsevin Rakkautta vailla (Nelyubov, 2017) on kylmä ja karu kertomus siitä, kuinka avioliitto voi pahimmillaan kääntyä armottomaksi sodaksi. Kuten sodissa yleensä, tälläkin kertaa siitä pahiten kärsivät viattomat lapset. Lapset, joita vanhempien tulisi suojella. Rakkaudettomassa liitossa katkeroituneet Boris (Aleksey Rozin) ja Zhenya (Maryana Spivak) käyvät keskenään jatkuvia taisteluita pyrkien satuttamaan toisiaan mahdollisimman pahasti. Kumpikaan ei tunnu välittävän, tai edes muistavan yhteisen 12-vuotiaan poikansa, Alyoshan (Matvey Novikov), olemassa oloa. Kummankin keskittyessä suunnittelemaan uutta elämää tulevan, jo valmiiksi valitun puolison kanssa, heiltä jää huomaamatta oman poikansa katoaminen kirjaimellisesti suoraan nenän edestä. He kiinnittävät asiaan huomiota vasta, kun koululta kysellään Alyoshan poissaoloista.

Pojan kadottua byrokratiasta, voimavarojen puutteesta ja välinpitämättömyydestä kärsivä poliisi tyytyy vain kohauttelemaan olkiaan tarjoamatta minkäänlaista konkreettista apua. Virkavallan asemesta etsinnöissä auttaa vapaaehtoisten muodostama etsintäpartio, joka onkin pian haravoimassa pitkin kaupungin katua ja metsiä. Pyyteettömästi palkatta työskentelevien sankarien uurastaessa kadonneen pojan isä ja äiti kylvävät mielen pahaa verta keskinäisellä torailullaan, eikä Zhenyan Staliniksikin rinnastetun äidin luona vierailu suju yhtään sen paremmin.

Andrei Zvyagintsevin esikoinen Isän paluu (Vozvrashchenie, 2003) kuin myös myös hänen edellinen teoksensa Leviathan (Leviafan, 2014) keräsivät huomiota lukuisilla kansainvälisillä elokuvafestivaaleilla. Cannesissa kilpasarjassa ensi-iltansa saanut ja palkintojen keruun aloittanut Rakkautta vailla jatkoi samalla polulla. Muun muassa Lontoossa ja Los Angelesissa palkittu elokuva oli Oscar-ehdokas parhaan vieraskielisen elokuvan kategoriassa.

Andrei Zvyagintsev korostaa olevansa epäpoliittinen ohjaaja, jonka tarkoitus ei ole ottaa kantaa tai kuvata Nyky-Venäjän tilaa, vaan hän pikemminkin kertoo realistisia tarinoita tapahtumista, joita hän näkee maassaan. Haluttomana sensuroimaan todellisuutta hän näyttää elokuvissaan myös yhteiskunnan nurjan puolen. Tämän päivän Venäjällä se ei ole vallitsevan ihanteen mukaista, sillä myös taiteen, elokuvat mukaan lukien, tulisi palvella suurempaa isänmaallista etua. Virkavallan väärinkäytöksistä kertova Leviathan sai tukea Venäjän kulttuuriministeriöltä, mutta kriittisen vastaanoton jälkeen Zvyagintsev ei edes yrittänyt saada kulttuuriministeriön rahoitusta seuraavaan filmiinsä Rakkautta vailla. Politiikan puhumista vältelleen Zvyagintsevin Leviathan ja Rakkautta vailla on kuitenkin saaneet teatterilevityksen Äiti-Venäjällä.

Rakkautta vailla on varsin kylmä elokuva, jossa kadonneen pojan kohtalosta vaikuttavat välittävän eniten vapaaehtoiset etsijät, jotka eivät edes tunteneet häntä. Vanhemmat sen sijaan vaikuttavat tunteettomilta narsisteilta, joille tärkeintä on oma etu. Ihmissuhteet määritellään niistä saatavan hyödyn kautta. Materiaalisen omaisuuden kerääminen ajaa tarpeettoman tunteellisuuden edelle. Tulevaisuudessa ei näy juurikaan toivoa perhettä repivien traumojen siirtyessä sukupolvelta toiselle. Epäpoliittiseksi sanotussa elokuvassa realismin vuoksi nähdään otteita Krimin sotaa raportoivista uutispätkistä, joissa kohotetaan isänmaallista henkeä. Omaansa takaisin ottavan Venäjän tavoin myös päähenkilöt kokevat ansaitsevansa kaiken haluamansa. Monisyinen teos antaa ajattelemisen aihetta vielä teatterista poistumisen jälkeenkin.

Rakkautta vailla on nimensä mukainen elokuva rikkoutuneen perheen kriisistä ja tämän hetken Venäjän tilanteesta.