Omaa katolilaista ja vitivalkoista maailmaansa kynsin hampain puolustavat Verneulit, Claude (Christian Clavier) ja Marie (Chantal Lauby), ovat jälleen uuden kriisin keskellä. Kun jokainen neljästä tyttärestä onnistuivat vanhempiensa vastustuksesta huolimatta löytämään siippansa eri kansalaisuuksista, isä Claude kävi jo lähellä hermoromahdusta. Hommat saatiin kuitenkin sovittua ja näennäinen rauha Verneulin kulttuurien sulatusuuniksi muuttuneeseen kartanoon palautettua, mutta nyt tuo kiittämätön vävypoikanelikko haluaa muuttaa kotimaihinsa ja viedä rakkaat tyttäret ja lapsenlapset mukanaan. Claude ja Marie päättävät tehdä kaikkensa, että saisivat nuo kelvottomat rakastamaan Ranskaa, kuten jokaisen kunnon ranskalaisen kuuluukin.

Philippe de Chauveronin vuonna 2014 valmistunut Ranskalaista häähumua oli puhelias, hauska ja hyvässä balanssissa monesta näkökulmasta vakavia aiheita ennakkoluuloista rasismiin käsitellyt, yllättävänkin fiksu komedia. Farssimaisesta pinnallisuudestaan huolimatta leffa onnistui myös lippuluukuilla, joten seuraavan luvun tekeminen oli taloudellisesti ajateltuna perusteltua.

Sääli vain, että samojen tekijöiden Ranskalaista häähumua 2 sortuu välittömästi jatko-osien helmasyntiin, jossa asiat ja aihealueet, joita aiemmin onnistuttiin pyörittelemään monitahoisesti, ovat nyt kopioinnin kohteita, joista ei saada alkuunkaan irti kaikkea potentiaalia. Siinä missä ensimmäinen Häähumu oli ajatuksiltaan avoin ja hyvinkin Eurooppalainen, kakkonen on kolonialismia hipova ja umpiranskalainen. Joka suuntaan piikkejään heittelevä lätinä kärsii paitsi päämäärättömyydestä, myös valtaapitävän establismentin läpinäkyvästä nuoleskelusta. Kaiken lisäksi nokkelasta ja fiksusta hetuloinnista on nyt tullut itsessään mustavalkoista ja ilkeää, typerimpänä ääripäänä terrorismiaspektin mukaan tuova tolkunhäivä afgaanipuutarhuri, jonka Claude epäilee suunnittelevan iskua.

Kaikki näyttelijät, keulilla Christian Clavier, Chantal Lauby, Ary Abittan, Medi Sadoun, Noom Diawara, Frédéric Chau, Elodie Fontan ja Frédérique Bel, tekevät huutamisesta ja ylinäyttelemisestä huolimatta ihan kelpo työtä, mutta se ei alkuunkaan paranna vaivaantuneena katsomossa kieriskelevän katsojan fiiliksiä.

Elokuvan alkuperäisen nimen mukaan, ”Qu'est-ce qu'on a encore fait au bon Dieu?, tekijät voisivat itsekin kysyä nyt samaa. Luoja, mitä sitä oikein tuli taas tehtyä?