Eletään syksyä 1988 pienessä Derryn kaupungissa, Mainen osavaltiossa. Nuori Bill Denbrough (Jaeden Lieberher) saa käydä joka päivä selviämistaistelua paikkakunnan ilkeintä kiusaajaa, Henry Bowersia (Nicholas Hamilton), vastaan, mutta jotain paljon pelottavampaa on tulossa. Kun Billin pikkuveli Georgie (Jackson Robert Scott) katoaa jäljettömin kaupungin viemäreihin, ja sama irvistelevä, Pennywiseksi itsensä esittelevä irvokas klovni (Bill Skarsgård) alkaa kiusata jopa valveilla Billin ystäviäkin, alkaa Billin nörttikavereillekin selvitä, että viemäreissä asuu jokin äärimmäisen paha, se, joka syö lapsia ja saa voimaa näiden peloista.

Yleensä niin nirpasti elokuviensa filmatisointeihin suhtautuva kauhun kingi, Stephen King, äityi itsekin kehumaan Andy Muschiettin versiota vuoden 1986 tiiliskiviromaanistaan Se (It), joka muistetaan myös 1990 valmistuneena tv:n minisarjana. Eikä kirjailija Mama -elokuvalla (2013) läpilyönyttä Muschiettia turhasta kehukaan, sillä Se, vuosimallia 2017, ei säästele eikä piilottele voimavarojaan, vaan heittäytyy ilkeäksi heti aloituksessaan ja pitää meiningin samana loppuun asti. Kokonaisuus on tasapainoinen sekoitus säikkyjä ja shokkeja, mutta se osaa antaa aikaa myös kehyskertomuksen kehitykselle.

Chase Palmerin, Gary Daubermanin ja Gary Fukunagan adaptio Kingin kaksiosaisesta romaanista on alkuperäiselle uskollinen, mutta osaa tarvittaessa tehdä myös pesäeroa, varsinkin tv-sarja sovitukseen, joka kärsi aikakautensa tiukasta sensuurista. Nyt roiskuu kun rapataan ja kielellisestikin juttuun on tuotu nykyaikaa mukavalla särmällä. Kahteen osaa jaettu kirja ja tv-sarja keskittyivät samojen henkilöiden lapsuuteen ja paluuseen rikospaikalle 27 vuotta myöhemmin, mutta Se 2017 ottaa työn alle ainoastaan ensimmäisen näytöksen. Tosin siinä määrin Muschiettilla ja tuottajavaimollaan Barbaralla on uskoa tulevaan, että elokuva on saanut lisäliitteen Chapter 1. Ja mikäpä siinä luottaessa, jos lauteille on saatu näinkin tehokas ja originaalia modernisti kunniottava näyttö.

Kingin kirjoille ominaisesti, nytkin pääosassa on joukku lapsia, jotka ovat perinteisesti jokainen omia persoonallisuuksiaan. Löytyy änkyttäjä, ylipainoinen lukutoukka, bakteerikammoinen hermoilija, vitsiniekka ja kovia kotioloissa kokeneita kärsijöitä, joita kaikkia yhdistää sama ulkopuolisuuden tunne ja rajat ylittävä ystävyys. Henkilöhahmoissa onkin paljon samankaltaisuutta, kuin yhdessä parhaista King-sovituksista, Rob Reinerin elokuvassa Stand by Me - viimeinen kesä, vuodelta 1986.

Kaiken järjen tuolle puolen kiilaava pääpaha, makaaberi pelle Pennywise, on yksi kuuluisimmista Kingin kynästä kirvonneista antagonisteista, jonka fanituksen takana on tietenkin Tim Curryn legendaarinen rooli tv-sarjassa. Bill Skarsgårdin versio klovnista helvetistä vie paholaisen vielä parikin piirua pitemmälle, artikuloi alitajuntaan jäävällä tavalla ja onnistuu olemaan oikeastikin uniin puskevan oloinen ilmestys. Koulrofobia voikin hyvin olla sivistyssana tälle päivälle.

Jäätävän Skarsgårdin ja nuoren Jaeden Lieberherin ohella kaikki muutkin roolit ovat onnistuneesti miehitetty tuoreilla kasvoilla. Jeremy Ray Taylor on pyylevä Ben, Sophia Lillis isänsä ikeen alla kituva Beverly, Finn Wolfhard suupaltti Richie, Wyatt Oleff tiukan uskonnollinen Stanley, Jack Dylan Grazer luulotautinen Eddie ja Chosen Jacobs vanhempansa traagisesti menettänyt Mike.

Tokihan jokunen nostalgiapistekin on nyt voinut kirjaa ja telkkasarjaa liki 30 vuotta sitten diggailleen kriitikon viivan alle livahtaa, mutta jos 27 vuotta sitten olisi nuorelta minältä kysynyt, että mitäs pidät tästä vuoden 2017 versiosta, olisin varmasti vastannut, että näinhän se pitikin tehdä.