Neonvaloissa kylpevä nimetön kaupunki ja ikuinen yö. Palkkamurhaajat Vincent (Dexter Fletcher) ja Alfred (Max Irons) odottavat hotellissa määräystä mystiseltä herra Franklinilta. Aseman kupeessa olevassa yökahvillassa tarjoilija Annie (Margot Robbie) käy syvällisiä keskusteluja junaa odottavan opettaja-Billin (Simo Pegg) kanssa. Kun näiden neljän ihmisen tiet lopulta risteävät, paljastuu taustalta julma rikos ja koston polttava voima.

Kymmenisen vuotta kakkos- ja kolmos-unittien apparina elokuvissa pyörineen Vaughn Steinin esikoispitkä Terminal on julkisivultaan näyttävä, mutta tarinaltaan enemmän näytelmä kuin elokuva. Vahvana vaikuttajana sinne tänne nykivän kerronnan keskiössä on niin Bryan Singerin krimiklassikko Epäillyt (The Usual Suspects, 1995), Robert Rodriquezin Sin City (2005) kuin myös mikä tahansa Guy Ritchien ja/tai Quentin Tarantinon elokuva, joissa kovat kundit ja pornot pimut paiskovat mukanokkelia metaforia tylyllä katuläpällä höystettynä.

Elokuvan nimellä on monta merkitystä, tarkoittaen milloin tappavaa sairautta tai juna-asemaa, milloin päätepysäkkiä, mutta sen likemmäksi noir-maailmoja Steinin oman käsikirjoituksensa pohjalta ohjaama kyttäyskeikka ei pääse. Christopher Rossin alati liikkeessä oleva kameratyöskentely on tyyliteltyä valojen, värien ja varjojen leikkiä likaisissa maailmanlopun maisemissa.

Muutaman napakan täysosuman (Suicide Squad (2016), I, Tonya (2017)) jälkeen Terminal tuntuu oudolta harha-askeleelta lahjakkaan Margot Robbien uralla. Elokuvan tuottajanakin toimineen Robbien ja Simon Peggin yhteisissä kohtauksissa on kuitenkin hetkensä, mutta Dexter Fletcherin ja Max Ironsin ammattitappajien korostetun fuck-pitoiset lätinät tuntuvat kuuluvan vallan eri elokuvaan. Viides tärkeä hahmo on juna-asemalla klenkkaava tolkunhäivä talonmies Clinton, jonka roolissa nähdään viimeksi Tarantinon Kunniattomissa paskiaisissa (2009) livenä nähty, parhaiten Austin Powersina sekä Shrekin äänenä tunnettu koomikko Mike Myers.

Tyyli tarinan edellä kulkeva konnagalleria tuntuu tehdyn kymmenen vuotta liian myöhään. Pelkät tappiinsa kärjistetyt persoonat kun eivät enää riitä tekemään kostokimarasta sen kiinnostavampaa.