On vuosi 2022 ja Kiitospäivän jälkeinen Black Friday. Massachusettsin Plymouthissa nuori Jessica (Nell Verlaque) hiipii ystävineen isänsä Thomasin (Rick Hoffman) omistamaan Right Mart-ostoskeskukseen ennen ovien avaamista, mutta ulkona jonottavat, sadalle ensimmäiselle luvattua ilmaista vohvelirautaa himoitsevat asiakkaat huomaavat heidät ja ryntäävät sisään. Syntyy väkivaltainen mellakka, joka vaatii lukuisia uhreja. Vuosi tragedian jälkeen valmistaudutaan jälleen kulutusjuhlaan, mutta varjoissa liikkuu juhlapyhän yhden perustajan, John Carverin maskiin piiloutunut kostaja, joka haluaa julmasti rankaista kaikkia, jotka osallistuivat vuoden takaiseen murhenäytelmään. Kaupungin sheriffillä Eric Newtonilla (Patrick Dempsey) riittää epäiltyjä.

Quentin Tarantinon ja Robert Rodriquezin 16 vuotta vanhan Grindhouse-tuplan (Death Proof ja Planet Terror) yhtenä vitsinä oli ympätä leffojen väliin feikkitrailereita, joiden pohjalta Rodriquez ehti jo tekaistakin kaksi Machete -elokuvaa (Machete (2010), Machete Kills (2013)). Nyt vuoron saa seuraava, Eli Rothin Thanksgiving.

Ja Thanksgiving on miehen paras elokuva. Tämähän ei vielä tarkoita sen olevan yleisesti ottaen mestariteos, mutta makaaberiuuteen erikoistuneen maakarin CV:ssä se nousee koherenttina kunnianosoituksena slasher-genrelle varsin korkealle.

Rothin ja Jeff Rendellin kirjoittama Thanksgiving kumartaa syvään 1970-lukulaisen kauhuelokuvan suuntaan onnistuen samalla kommentoimaan terävästi Mustaan Perjantaihin kärjistyvää kulutushysteriaa sekä nykyajan armotonta sosiaalista mediaa. Mukaan mahtuu myös lukuisia hatunnostoja aikakauden monille merkkiteoksille, joista muun muassa Martin Scorsesen mestariteos Taksikuski (1976) saa omansa. Tokihan Rothin versio kärjistää tilanteet tappiinsa, mutta kyllä meilläkin täällä pohjolassa voi aistia samankaltaista ostoraivoa kyynärpäätaktiikalla tilaa itselleen raivaavien mummojen keskellä, kun marketti kekseliäästi jakaa ilmaisia ämpäreitä.

Innovatiivisesti Kiitospäivän aterian valmistuksessa käytettäviä välineitä hyödyntävät veriteot ovat graafisia ja kekseliäitä, Rothin ujuttaessa mukaan myös sysimustaa huumoria ja ilkeästi ironisia yksityiskohtia. Muutenkin Thanksgiving on teknisesti taitavaa työtä, Milan Chadiman kuvaus ja Michel Allerin ja Michele Conroyn editointi pitävät tarinan hyvässä liikkeessä, Brandon Robertsin perinnetietoisen musiikin taustoittaessa hillittömän hurmeisiksi meneviä tapahtumia.

Komeljanttareista nimekkäimmät ovat telkasta paremmin tutut, Rothin kanssa jo Hostelissa (2005) työskennellyt Rick Hoffman (Pukumiehet (2011-2019) sekä Greyn anatomiasta (2005-2021) tähdeksi noussut Patrick Dempsey. Puumanainen Gina Gershon piipahtaa kuvissa yhtenä karmaisevien koettelemusten katalyyttinä. Nuorempi polvi, Nell Verlaque, Addison Rae, Jalen Thomas Brooks, Milo Manheim ja Gabriel Davenport tekevät juuri sellaista työtä kuin tämän tyylilajin elokuvissa kuuluukin.

Thanksgiving tarjoaa räävin roiskutuksen ja genretietoisen ironian ystäville ultraväkivaltaisen parituntisen, jonka seurassa viihtyy tiukempikin horrorpuritaani. Vaikka mainosteksti lupaakin, ettei pöytään jää jäljelle nautittavaa (There will be no leftovers), sen verran Roth jättää hyllylle aineksia, että juhla-aterialle voidaan hyvinkin vielä palata.