Peter Jacksonin ohjaama, uniikki dokumentti They Shall Not Grow Old on paitsi kaunis ja koskettava kunnianosoitus Ensimmäisessä Maailmansodassa taistelleille miehille, myös huippunäyte elokuvainstrumentin hallinnasta ja varsinkin nykyaikaisen tekniikan kehittymisestä.

They Shall Not Grow Old on syvältä kouraiseva ja koskettava kokemus, jossa jo kauan, kauan sitten kuoileet miehet avaavat oven maailmaan, jossa ei ole ennen ollut mahdollista käydä. Sata vuotta vanhat filmit on onnistuttu restauroimaan uskomattoman aidoin näköisiksi siistimällä niistä roskat ja naarmut, samalla kun niihin on lisätty modernilla digitaikuudella myös väri. Varsinkin ääniraidalla Jacksonin ryhmä äänisuunnittelija Martin Kwokin johdolla ovat tehneet uskomatonta työtä, luoden sodan jälkeen tehtyjen äänitysten tueksi alunperin mykkiin filminpätkiin dialogia, joka syntyi yhteistyössä rikosteknisten tutkijoiden ja huuliltalukuspesialistien kanssa Nyt haamut sadan vuoden takaa puhuvat katsojalle, käyttäen useita eri kieliä ja kymmeniä eri murteita.

Jackson ei esittele päivämääriä, paikkoja tai edes sotilaiden nimiä, on vain rintama ja yhteenkuuluvuus, keskellä sota, joka jauhoi armotta tuhoa ja johti lopulta yli 16 miljoonan ihmisen kuolemaan. Alun into värväytyä vaikka alaikäisenä ja kirkasotsainen isänmaallisuus karisevat nuorista brittipopjista ja miehistä nopeasti, kun totuus äärimmäisen karuista rintamaolosuhteista Ranskan juoksuhautalabyrinteissä valkenee. Ruman kuoleman lisäksi tulen ja veren keskeltä kumpusi kuitenkin myös toveruus ja rakkaus aseveljeä kohtaan, joka näkyy, kuuluu ja tuntuu vielä sata vuotta myohemminkin. Suoraan katsojalle tarinaansa kertovat nimettömät sotilaat kasvavat kuin läheisiksi ystäviksi, sukulaisiksi, isiksi ja veljiksi.

They Shall Not Grow Old ei ehkä ole Peter Jacksonin paras elokuva, mutta se on ehdottomasti hänen mittavan ja palkitun uransa tärkein teos.