Elokuva
Kun tiedeihminen Adrian Helmsley (Chiwetel Ejiofor) saa kollegaltaan tohtori Satnam Tsurutanilta (Jimi Mistry) kutsun tulla Intiaan katsomaan, miten maa makaa, proffaa viedään siltä istumalta kiireen vilkkaa tapaamaan pomoaan, USA:n hallituksen Carl Annheuseria (Oliver Platt), joka jättää gaalassaan drinkit juomatta ja entää suoraan istuvan presidentin (Danny Glover) puheille. Alkaa valtionjohtajien globaali suunnitelma pelastaa se, mikä pelastettavissa on.

Vuonna 2012 vain yhden teoksen julkaissut ja nyt elantonsa limokuskina hankkiva scifikirjailija Curtis Jackson (John Cusack) kuskaa avioerossa vaimolle (Amanda Peet) jääneitä lapsiaan Lillya ja Noahia (Morgan Lily ja Liam James) retkelle Yellowstonen kansallispuistoon, mutta he törmäävätkin luonnon ihmeiden sijaan paitsi maailmanloppua julistavaan radiopersoona Charlie Frostiin (Woody Harrelson), myös Helmsleyn johtamaan tutkijaryhmään, joiden edesottamuksia vartioi hampaisiin asti aseistettu armeijan erikoisyksikkö. Siltä istumalta Jacksonille selviää, että maya-intiaanien ikivanha profetia on käymässä toteen ja planeetta maa antamassa periksi päivämäärällä 21.12.2012. Samaan aikaan mahtivaltiot keräävät silmäätekeviä ja rikkaita salaiseen tukikohtaan, jonne on kaikessa hiljaisuudessa rakennettu vuosien ajan jotain todella suurta. Alkaa hurja kilpajuoksu kohti turvaa, jota ei kohta välttämättä enää edes ole olemassa.

Roland Emmerichin mahtipontinen ja megalomaaninen, mutta auttamattoman lapsellinen katastrofipätkä 2012 kuvaa joukkoa erilaisia ihmisiä suuren tuhon kynnyksellä. Jotkut kasvavat sankareiksi, kun taas totaalinen harmageddon toimii samalla myös maksatuksena pahoille, näiden tekosista kanssaeläjiään kohtaan. Homma ei Emmerichillä kuitenkaan lähde pelkästään lapasesta, vaan pahimmillaan naiivi ja tunteita häpeilemättä manipuloiva leffake vie myös tekijänsä kintaat taivaan tuuliin.

Mukaan on ympätty jokainen klisee, jonka voi tuhokuviin yleensä liittää, ja keksiipä Emmerich, ja toinen käsikirjoittaja, myös leffan musiikista vastaava Harald Kloser, vielä muutaman lisääkin. Henkilöhahmojen kehitys tuntuu täysin vieraalta ajatukselta kynäilijäkaksikolle, sillä jokainen vastaantulija on kuin hatarasti vasurilla hahmoteltuja hiilikopioita todellisista henkilöistä, joiden persoonia tilkitään puupäähuumorilla ja lähinnä nolostuttavilla yksrivisillä, joita muoviset hahmot toistavat koneellisesti. Vain ja ainoastaan kieltämättä tuhdilla taalatukulla komeasti tuotettujen maailmanlopun visioiden vuoksi katseen kestävään ylipitkään elokuvaan on ympätty mukaan myös tukuttain raamatullisia viittauksia, ja finaali, joka voisi olla suoraan Vanhasta testamentista. Muutamin kohdin vaahtosuisen vauhko ralli meinaa toimiakin, mutta tekijät eivät millään malta olla kirjoittamatta juttua täyteen toinen toistaan täpärämpiä pelastumisia ja liki-piti-tilanteita, jotka vievät fokuksen auttamatta hölmömpään suuntaan.

Riippumattomalla puolella monta kivaa pikkuleffaa tehnyt John Cusack on pitkälti puolivaloilla rutiiniroolissa vastentahtoisena sankarina, eikä kovassa nosteessa oleva Chiwetel Ejioforkaan varsinaisesti säväytä.
Oliver Platt saa sentään hiukan särmää byrokraattiseen nilkkiinsä, mutta puhki kirjoitettu rooli ei anna hyvälle näyttelijälle kovinkaan paljoa mahdollisuuksia. Woody Harrelson irrottelee kuin improryhmästä karanneena salaliittoteorioihin hurahtaneena puhekoneena, ja naisrintaman edustajat Amanda Peet sekä Thandie Newton tyytyvät lähinnä kirkumaan luonnonmullistusten keskellä. Nolostuttavin rooli on annettu hyvälle luonnelärville Zlatko Buricille, jonka venäläinen porhoemigrantti on jo aksenttinsakin puolesta kuin komediasta kotoisin. Myös Danny Glover menee tyystin haaskoon paperinohueksi kirjoitettuna sankarillisena presidenttinä.

Harald Kloserin ja Thomas Wanderin (oikealta nimeltään mahdollisesti sekaannusta aiheuttavasti Thomas Wanker) score on tuttuun tapaan Hans Zimmerin kikkoja kierrättävää mahtipontista ja paikoin hymyilyttävän liikuttavaa tunnelmointia, joka hurjimmillaan ryskyy ja jyskyy kilpaa tulivuorten kanssa. Isolla orkesterilla soitettuja ja miksauspöydässä tukkoon tuotettuja toimintateemoja piisaa joka lähtöön, mutta yksikään niistä ei jää soimaan pölyn laskeuduttua. Melkein kuin genrevaatimusten mukaan, rytinärainaan on liitetty myös radioystävällisempiä musiikkiesityksiä, veteraaniviihdyttäjien George Segalin ja Blu Mankuman vetävä swingi  It Ain`t The End oF The World, kevytmetallibändi Filterin Fades Like A Photograph sekä häpeilemättömän romantisoitu voimaballadi Time For Miracles, jonka esittää American Idolista tähtiin noussut, mutta laulajana tyystin keskinkertainen Adam Lambert.

Yhteenveto
2012 yrittää peittää tarinansa autotallin kokoiset aukot jatkuvalla efektimyrskyllä, mutta lopputuloksena on puuduttava 159 minuuttinen selviytymisseikkailu, joka mittaa myös katsojan sietokykyä äärirajoilla.