Elokuva
Romanialainen elokuva elää vahvaa nousukautta. The Death of Mr Lazarescun (2005) ja 12:08 East of Bucharestin (2006) kaltaiset lupaavat festivaalihitit ovat viime vuosina antaneet viitteitä maan elokuvatuotannon elinvoimaisuudesta, mutta Cannesissa 2007 pamahti jättipotti: Un Certain Regard -palkinto myönnettiin Cristian Nemescun California Dreamin’ -elokuvalle ja pääpalkinto Kultainen palmu Cristian Mungiun nyt Suomen ensi-iltansa saavalle intensiiviselle selviytymisdraamalle 4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää. Ei hassumpi suoritus maalta, jonka elokuvan ei numeerisesti tarkastellen pitäisi voida kovin hyvin – 20 miljoonan asukkaan Romaniassa on jäljellä ainoastaan 35 elokuvateatteria ja kotimaisia tuotantoja valmistuu kymmenen nimekkeen verran vuodessa.

Eletään vuotta 1987. Parikymppinen opiskelijatyttö Gabita (Laura Vasiliu) on pahassa pulassa: hän on tullut tahtomattaan raskaaksi, mutta Nicolae Ceausescun hallitsemassa maassa abortit eivät ole sallittuja. Toimelias ja selväjärkinen ystävä Otilia (Anamaria Marinca) auttaa Gabitaa järjestämään laittoman abortin, jota suorittamaan ankean anonyymiin hotellihuoneeseen saapuu hirviömäinen herra Bebe (Vlad Ivanov). Palveluksistaan auttajaksi tekeytyvä harrastelijapuoskari laskuttaa kovan hinnan – kovemman kuin kumpikaan naisista osasi ennakkoon kuvitella.

Muutamaa henkilöä yhden päivän ajan seuraava 4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää on hyytävän tarkkanäköinen draamaelokuva ja hieno esimerkki niistä pienistä, julmista tarinoista, joita Ceausescun ajan kuvakontrollista vapautuneessa maassa on kerrottavana. Sen dramaattinen kehys ja ”juoni” on nuorelle opiskelijanaiselle tehtävä laiton abortti, mutta se on kuitenkin paljon enemmän kuin elokuva raskaudenkeskeytyksestä tai elämästä kommunistisessa, korruptoituneessa maassa. Ei-toivottu raskaus on tapahtumien katalyytti, mutta hetkeäkään ei kulu, ettei Mungiu kuljettaisi useaa temaattista tasoa rinnakkain. Muun muassa naisen asemaa, naisen ja miehen välisiä valtasuhteita, hyväksikäyttöä ja yksilönvapautta käsitellään kuin varkain, rivien ja kuvien välissä. Abortti on elokuvassa yhtä aikaa sekä syvä inhimillinen tragedia että kapinahenkinen keskisormennosto sen kieltänyttä hallintoa kohtaan. Kaiken tämän keskellä moraaliset kysymyksenasettelut eivät ole kovassa huudossa. Tyttöjen jääkylmä pragmaattisuus abortin suhteen tuntuu sydänalassa, lapsen kohtalolle ei kukaan tunnu uhraavan ajatustakaan.

Elokuva löytää absurdia huumoria kommunismin kurimuksesta, jonka muovaamassa arjessa yksinkertaisetkin asiat saavat käsittämättömän monimutkaisia muotoja. Hymy kuitenkin kuolee katsojan huulille, kun tapahtumasarja, joka hukuttaa täysin alleen niin pienen ihmisen kuin hänen moraaliset pyrintönsäkin, kehii kokonaisuudessaan auki. Mungiun havainnot ovat tinkimättömän tarkkoja ja elokuvakerronta äärimmäisen taitavaa. Katsoja asetetaan tapahtumien keskelle ja pakotetaan samastumaan henkilöhahmojen mahdottomiin tilanteisiin, jotka ovat samalla raadollisen arkipäiväisiä. Henkilöt ovat kaikkea muuta kuin miellyttäviä, mutta kaiken tragedian keskellä Mungiu kuvaa heitä ja heidän pieniä liikkeitään ja eleitään hyvin humaanisti. Tuskaisaan neuvottomuuteen on helppo samastua.

Anamaria Marincan huikea roolityö kantaa elokuvaa, joka intensiivisyydessään vaatii näyttelijöiltä paljon. Onnistuneen kokonaisuuden kannalta merkittävä on myös Oleg Mutun näkemyksekäs kuvaus. Mutun kameraskalpelli on kylmä ja terävä. Se löytää hämmästyttävällä tarkkuudella jokaisesta kuvasta vain olennaisen ja sivaltaa irti kaiken muun. Tarinan pakahduttava ahdistavuus perustuu osaltaan Mutun tapaan siirtyä välillä dokumentaarisuuden tuntua hakevista käsivarakameralla kuvatuista jaksoista pitkiin staattisiin ottoihin, joiden myötä katsoja pääsee (tai joutuu) henkilöiden iholle ja keskelle näiden kokemia tunnemyrskyjä. Itse abortti näytetään inhorealistisen tarkasti, vihertävänharmaa kuva tukee naturalistista otetta.

Mungiun ohjaus on taloudellista ja tiivistä. Elokuva laajenee kuvaukseksi niistä kahdesta tai kolmesta sukupolvesta, jotka syntyivät Ceausescun diktatuurin aikana – mutta myös niistä, jotka eivät syntyneet. Arviolta noin puoli miljoonaa naista kuoli Ceausescun aikana laittomiin abortteihin ja raskaudenkeskeytys on edelleen Romaniassa laajalti käytetty ”ehkäisy”keino. Puhumalla siitä, mistä ei puhuta (kuten Otilia elokuvan loppukohtauksessa asian ilmaisee), Mungiun voikin ajatella sohivan vaiettua kansallista traumaa. Itsensä ohjaaja pitää ihailtavasti yhtälön ulkopuolella: elokuvassa ei ole mitään jälkiviisasta, nostalgista, tuomitsevaa tai alentuvaa. Kaikesta ylimääräisestä riisuttu elokuva on hämmästyttävän kirkas, niin ajatuksellisesti kuin ylöspanoltaan.

Elokuva sisältää myös yhden mieleenpainuvimmista kohtauksista pitkään aikaan. Otilia joutuu kesken kaiken istuutumaan illallispöytään poikaystävänsä suvun kanssa, ystävänsä Gabitan vielä toipuessa yksin hotellihuoneessa Beben käsittelystä. Ystävänsä tilasta epätietoisen naisen mykkä tyrmistys, pelko, ahdistus ja täydellinen ulkopuolisuuden tunne keskellä tekopyhästi ilakoivaa illallisseuruetta tarttuvat välittömästi katsojaan. Mungiu hallitsee tunteensiirron: vain harvoin onnistuu yksittäinen kohtaus, jossa ei oikeastaan tapahdu mitään, sanomaan niin paljon, tulemaan niin liki ja aiheuttamaan katsojassa niin paljon levotonta sielunliikehdintää.

Yhteenveto
Romanialainen Cannes-voittaja 4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää on Cristian Mungiun viimeisen päälle varmaotteinen ohjaustyö, joka ei typisty pelkäksi Itä-Eurooppa-kuvaukseksi. Yleismaailmallisessa ja temaattisesti rikkaassa draamassa riittää pureskeltavaa pitkäksi aikaa.