Nicholas Ray oli 1950-luvun parhaita amerikkalaisen yhteiskunnan jännitteitä tulkitsevia ohjaajia. Miehen ansioluettelossa komeilevat sellaiset mestariteokset kuin He elävät öisin (1949), Johnny Guitar (1954) ja Nuori kapinallinen (1955). Jotakin kuitenkin tapahtui Raylle 1960-luvulle käännyttäessä. Hän ohjasi kaksi tuottaja Samuel Bronstonin rahoittamaa mammuttimaista spektaakkelia ja lopetti sen jälkeen elokuvien tekemisen kokonaan. Nähtyäni lopultakin Rayn viimeiseksi pitkäksi elokuvaksi jääneen teoksen, 55 päivää Pekingissä olen entistä enemmän ymmälläni, mutta toisaalta ymmärrän nyt hyvin Rayn päätöksen vetäytyä alalta.

Missä on se ohjaaja, jonka ohjauksessa Farley Granger, James Dean ja Sal Mineo venyivät roolisuorituksiin, joista puhutaan yhä suurella kunnioituksella? Missä on sisäisten ristiriitojen repimien henkilöiden tarkkavaistoinen tulkinta? Mihin unohtui yhteiskunnallisten jännitteiden analysointi ja kritiikki? 55 päivää Pekingissä on omaan mahtipontisuuteensa tukehtuva, onttouttaan kumiseva spektaakkeli Kiinassa vuonna 1900 puhjenneesta boksarikapinasta. Oikea termi siis on 'boksari', ei 'nyrkkeilijä', vaikka tämän elokuvan kääntäjä johdonmukaisesti kääntääkin sanan 'boxer' nyrkkeilijäksi nolaten perinpohjin paitsi itsensä myös työnantajansa . Kapina sai alkunsa, kun länsimaisten miehittäjien mielivaltaan kyllästyneet kiinalaiset talonpojat nousivat puukepein ja veitsin aseistautuneina Kiinaa hallinneita länsimaisia imperialisteja vastaan. Aihe tarjoaisi siis loistavat mahdollisuudet haastavaan draamaan, mutta mitä vielä. Nicholas Ray tuntuu kadottaneen täysin kykynsä esittää kritiikkiä länsimaista yhteiskuntaa kohtaan.

55 päivää Pekingissä on avoimen rasistinen elokuva. Kiinalaiset, joiden kultturiperimä on vuosituhansia vanha, ovat saaneet osakseen vanhoissa John Wayne -länkkäreissä USA:n alkuperäisasukkaille varatun nimettömän,  kasvottoman ja verenhimoisen vihollisen roolin. USA:n ja Kiinan huonojen välien takia koko elokuva kuvattiin Madridin ympäristöön rakennetussa jättimäisessä lavastekompleksissa ja harvoissa kiinalaisrooleissa nähdään pääasiassa amerikkalaisnäyttelijöitä huonosti maskeerattuina. Lavastus on kieltämättä näyttävää ja elokuvan joukkokohtauksissa on imua vanhojen spektaakkelien malliin. Tapahtumat voivat hyvinkin perustua todellisiin tapahtumiin, mutta missään vaiheessa elokuvaa ei esitetä edes hienovaraisia vihjeitä siihen suuntaan, että läntisen maailman Kiinassa toteuttamaan miehityspolitiikkaan liittyisi mitään moraalisesti arveluttavaa. Päinvastoin, elokuva on silkkaa imperialismin ylistyslaulua. Mitä muuta voi toisaalta odottaa 1960-luvulla tehdyltä amerikkalaiselta elokuvalta, mutta miksi Nicholas Rayn kaltainen idealisti on ylipäätään lähtenyt tähän hankkeeseen mukaan?

Nykyisin USA:n aseenomistajien etujärjestön dementoituneena nokkamiehenä tunnettu Charlton Heston on mies paikallaan amerikkalaisen majuri Lewisin roolissa. Lewis ylläpitää kutakuinkin yksin kiinalaisten piirittämäksi joutuneiden eurooppalaisten linnaketta lukumääräisesti ylivoimaista vihollista vastaan. Erinomainen brittinäyttelijä, David Niven, esittää kenties uransa kehnoimmassa elokuvassa brittiläistä suurlähettilästä, joka henkilökohtaisen vallanhimonsa takia estää eurooppalaismiehittäjien evakuoinnin Pekingistä ja aiheuttaa näin lukemattomien ihmisten kuoleman rintaman molemmin puolin. Puolipakollista romanssintynkää kehitellään majuri Lewisin ja Ava Gardnerin tulkitseman venäläisen paronittaren välille.

Kuva
Kotelon takakannessa kuvasuhteeksi mainitaan 1.85:1, mutta 55 päivää Pekingissä on kuitenkin tallennettu DVD:lle alkuperäisessä kuvasuhteessaan 2.35:1. Kuva on anamorfinen ja yli neljän vuosikymmenen ikäiseen elokuvaan vähintäänkin hyvätasoinen. Kuva on terävä ja värit toistuvat kirkkaasti, joskin hieman punaiseen painottuen. Kuvassa ei näy filmimateriaalista peräisin olevia roskia. Muutamissa kohtauksissa esiintyy jonkin verran ääriviivojen väreilyä.

Ääni
Kahteen kanavaan tallennettu monofoninen ääniraita toistaa elokuvan dialogin kohtalaisen selvästi, mutta muutoin elokuvan äänitehosteet jäävät vaisuiksi. Elokuvassa on sen verran toimintaa ja räjähdyksiä, että siinä olisi kunnollisen uudelleen masteroinnin myötä aineksia jopa toimivaan monikanavamiksaukseen.

Elokuvan parasta antia lienee Dimitri Tiomkinin säveltämä musiikki, joka kuitenkin kärsii jossain määrin tuttujen teemojen kierrätyksestä.

Lisämateriaali
Poskettoman huonolla kuvanlaadulla varustettu traileri (3:10) ja lyhyet tekstimuotoiset biografiat Hestonista, Gardnerista ja Raysta.

Yhteenveto
55 päivää Pekingissä on sisällöllisesti tyhjä, mutta visuaalisesti näyttävä spektaakkeli, jossa uljaat länsimaiset valloittajat vastustavat pahojen alkuasukkaiden kansannousua ylivertaisen aseistuksensa turvin.