Amélien (Audrey Tautou) lapsuus muokkautui ihmeellisten sattumien kautta. Äitinsä outo kuolema, valheelliset diagnoosit ja omaan kotiinsa rajattu liikkumavara johti tytön päänsisäisen mielikuvitusmaailman syntyyn. Kasvettuaan nuoreksi aikuiseksi hän muutti pois erakkomaisista kotioloista, ja työskentelee tätä nykyä Deux Moulins -kahvilassa. Amélie kokee prinsessa Dianan auto-onnettomuuden iltana tapahtuman, joka johdattaa hänet kohti uudenlaista elämäntapaa ja rakkautta.

Jean-Pierre Jeunetin ohjaama Amélie (2001) jatkaa miehelle tyypillistä fantasiamaailmaa, mutta tällä kertaa huomattavasti iloisemmalla asenteella. Siinä missä ohjaajan toinen tunnettu elokuva Kadonneiden lasten kaupunki (1995) on tummanpuhuva seikkailu, on Amélie suorastaan naiivin hyväntahtoinen rakkaustarina, jossa ei tunneta pahuuden käsitettä. Ei olekaan mikään ihme, miksi elokuva on saanut niinkin hyvän vastaanoton ympäri maailmaa, sillä koko keston ajan katsojan valtaa erityinen hyvänolon tunne.

Ylisöpö kerrontatyyli karistaa kuitenkin karskit miehuuden ruumiillistumat jo alkuminuuttien aikana. Kertojaääni kertoo juoneen liittymättömiä sepityksiä ilman kosteudesta ja pöytäliinalla tanssahtelevista viinilaseista. Näennäisen merkityksettömät asiat sopivat kuitenkin Jeunetin luomaan maailmaan erinomaisesti, tuottaen mielihyvää sulalla pirteydellään. Asiaan vaikuttaa myös pääosaa esittävä Audrey Tautou, jonka hento olemus ja ilmeikäs näyttely ovat tarkoituksella hieman liioiteltua. Amélie on kuitenkin pitkälti Tautoun show, eikä ilman häntä olisi koko elokuvaakaan.

Tosin kyllä muutkin näyttelijät saavat roolinsa kunnialla läpi. Jeunetin vakionäyttelijä Dominique Pinon näyttelemä Joseph on ehkäpä sivuhenkilöistä kaikkein eniten esillä. Sairaalloisen mustasukkainen ja vainoharhainen mies istuu päivät pitkät kahvilassa ja vakoilee entistä tyttöystäväänsä. Serge Merlin esittää puolestaan elokuvan keskeistä tekijää, Lasimiestä, joka on ammatiltaan maalari ja auttaa Amélieta. Tyttörukan rakkauden kohteena on puolestaan paremminkin ohjaajana tunnettu Mathieu Kassovitz.

Améliessa on vielä kaksi erityisen esille nostettavaa seikkaa: visuaalisuus ja musiikki. Ensimmäinen on tuttu jo Jeunetin aiemmista ohjauksista. Värimaailma on jälkikäsitelty pehmeän kellertäväksi, joka lankeaa peittomaisesti Pariisin kaduille. Sävellyksestä vastaa puolestaan Yann Tiersen. Miehen hieno piano- ja haitarisävellys luo kohtauksiin yleensä aivan toisenlaista iloisuutta, mitä pelkällä kuvallisella kerronnalla ei voida saavuttaa. Hyvä esimerkki tästä on Amélien johdattaessa sokean miehen läpi korttelien kertoen samalla miehelle ympärillä näkyvistä asioista.

Kuva
Anamorfinen 2.35:1-suhteinen jälkikäsitelty maailma toistuu hyvin. Tarkkuus on hyvä, vaikka kärsiikin pakkausartefakteista ja reunakorostuksesta. Huonosti valaistut kohtaukset ovat myös staattisuuden verhoamia. Muuten kuvasta ei ole juuri moitteen sanaa.

Ääni
Ääniraita on joko Dolby Digital 5.1 - tai dts-miksattu, joista molemmat ovat erinomaisia. Tilantuntua luodaan hyvin elokuvan mielikuvituksellisen maailman luomin keinoin, vaikka mistään toimintaelokuvasta ei olekaan kyse. Erityisesti Tiersenin säveltämä musiikki toistuu kauniin viettelevästi ja elokuvaan sopivasti.

Lisämateriaali
Lisämateriaali on tekstitetty suomeksi, mukaan lukien ohjaajan kommenttiraita. Raidalla ohjaaja puhuu kohtausten kuvauksesta ja itse elokuvasta. Loppu lisämateriaali on jaettu neljään osaan.

The Bar – Osio sisältää kuvakäsikirjoituksen ja vertailun elokuvassa nähtävän kohtauksen kanssa Lisäksi löytyy reilu kuusiminuuttinen koekuvaus, jossa näyttelijät harjoittelevat elokuvan vuorosanoja.

The Metro – Sisältää vain elokuvan trailerin ja julisteita.

The Funfair – Tärkeimpänä huvipuistosta löytyy ohjaajan haastattelu (20:53), joka kertoo elokuvasta varsin kattavasti. Lopuksi osiosta löytyy elokuvassa matkaavan puutarhatontun valokuvia.

Amelie’s Home – Viimeinen osio sisältää pilalle menneitä kohtauksia (Funny Faces, 2:06), kulissien takaista materiaalia (Making of ”Home Movie”, 12:44) ja Bruno Calvon ottamia kuvia.

Yhteenveto
Amélie on takuuvarma hyvänolon elokuva, jonka mielikuvituksellinen ja naiivi maailma nostaa hymyn huulille. Pohjimmiltaan kyseessä on kuitenkin yksinkertainen rakkaustarina, mutta kerronta ja visuaalisuus tekevät Améliesta valtavirrasta poikkeavan kokemuksen. Teknisesti kyseessä on varsin onnistunut julkaisu.