Elokuva
1970-luvun alku, Harlem, New York. Kun kulmien kovin kundi, Bumpy Johnson (Clarence Williams III ilman krediittejä), kuolee, seuraa kaupunginosan rikollispiireissä valtatyhjiö, jota täyttämään hyppää edesmenneen pomonsa kuskina vuosikaudet toiminut torpedo Frank Lucas (Denzel Washington). Sienen lailla tietoa, kontakteja ja käyttäytymismalleja itseensä imenyt Lucas ymmärtää hyväntekeväisyyden merkityksen ja kohoaa nopeasti Harlemin uudeksi valtiaaksi. Tavallista fiksumpi gangsta tietää myös bisneksen päälle ja avaa Vietnamin sodan myötävaikutuksella reitin suoraan kaukoidän heroiinilähteille, täyttäen kovasti kasvavan kysynnän entistä vahvemmalla ja samalla myös edullisemmalla laatuhuumeella, Blue Magicilla. Valkoisten johtama virkavalta epäilee uudesta polleaallosta pääasiallisesti italialaisia, joiden johtaja, kummisetä Dominic Cattano (Armand Assante), ihmettelee itsekin tyhjyydestä tullutta huumetulvaa. Kun kenelläkään ei ole aavistustakaan siitä, että narkkimarkkinoita manipuloikin afroamerikkalainen yksityisyrittäjä, Lucas saa rauhassa kasvattaa imperiumiaan ja roudauttaa vielä koko sukunsakin siitä osille. Samaan aikaan korruptoituneiden kollegoidensa keskuudessa rehtinä jeparina eristetty Richie Roberts (Russell Crowe) haistaa rotan ja aloittaa pitkän ja tuskaisan ristiretkensä, tarkoituksena kaataa Lucasin kylmäverisesti johtama syndikaatti.

Megalomaanisiin epookkeihin (Gladiator 2000, Black Hawk Down 2001, Kingdom of Heaven 2005) erikoistunut mestariohjaaja Sir Ridley Scott kuvittaa yhtä lukua Amerikan tummemmasta historiasta tuttuun tyyliinsä.
Mikään yksityiskohta ei ole Scottille liian pieni tullakseen huomioiduksi ja detaljeiltaan sekä ajankuvaltaan American Gangster onkin hämmästyttävän aitoa katseltavaa. Taitavan Harris Savidesin (mm. Zodiac, 2007) kamera valottaa likaisen Harlemin, hikiset kyttäyskeikat ja valtavat palatsit tarkkaan ja pieteetillä. Scottin vakioleikkaaja, JFK:sta (1991) ja Black Hawk Downista Oscarilla palkittu Pietro Scalia rytmittää editointinsa fiksusti musiikkiraidalta kuultaviin hitteihin, vain räjäyttääkseen kankaan elokuvan verisessä finaalissa. New York Magazinen Marc Jacobsonin kirjoittamasta artikkelista käsikirjoituksen luonut Steve Zaillian on ymmärtänyt henkilöidensä päälle ja luottaakin enemmän puheeseen kuin tuliaseiden keskustelutaitoon. Luonnekuvauksena vaivattomasti etenevä tarina toimii myös moraalitutkielmana, eikä turhia notkahtele pahoista pojista kertovien elokuvien ilmeisimpiin kliseisiin.

Kahden valkokankaan jättiläisen, Denzel Washingtonin ja Russell Crowen, otteissa on ammattilaisen leima.
Vaikka miehet jakavatkin vain muutaman kohtauksen, sähköä on ilmassa tavallista tähtikavalkadia enemmän.
Washington on enemmän kuin elementissään yhtä aikaa sympaattisena, mutta myös haudanvakavana murhamiehenä, joka ei kaihda mitään keinoja pitääkseen luomansa onnen kulissit pystyssä. Taitavasti jo ensimmäinen kohtaus näyttää Lucasin kaksijakoisen mielenlaadun, tämän ollessa sukuaan yli kaiken rakastava hyvä poika ja tunteeton tappaja samassa kehossa. Washingtonin roolityötä ja samalla myös koko elokuvaa on kritisoitu rikollisten romantisoimisesta ja muistuttavan liialti Brian De Palman krimilegendaa Arpinaama (1983), mutta Denzelin hillitty ja jäätävä roolityö on valovuosien päässä Al Pacinon raivolla räkineestä koksunokasta Tony Montanasta. Russell Crowe rakentaa rikospoliisi Robertsinsa yhtä pienin elein. Vaimonsa (Carla Gugino) kanssa katkeraa huoltajuuskiistaa käyvä, kaupungin ainoa rehellinen poliisi Richie on kaikessa arkipäiväisyydessään samaistuttava hahmo, jonka jahdin toivoisi toisaalta päättyvän oikeuden voittoon, toisaalta taas ei. Kumpaisestakin päähenkilöstä kun löytyy siinä määrin mukaviakin piirteitä, että näiden väliseen sotatilaan katsoja suhtautuu väkisinkin hiukan ristiriitaisesti. Todelliset Roberts ja Lucas toimivat elokuvan neuvonantajina ja heidän panostaan tapahtumien ja ajankuvan autenttisuuteen voikin pitää suurena. Sivurooleissa Josh Brolin piirtää raakalaismaisen kuvan lahjotusta poliisista, ja yhtä vakuuttava performanssi saadaan pirteästi kipinöivältä Ruby Deelta, Lucasin perheen tiukkana matriarkkana.

Kymmenien aikakauden soul- ja funkhittien tulvassa Marc Streitenfeldin omaperäinen score onnistuu erottumaan joukosta viimeistellyn tyylitietoisena. Kylmäävä, mutta samalla rennolla groovella rullaava elokuvamusiikki tuo vivahteiltaan paikoin mieleen Chris Boardmanin nokkelan musiikkiraidan Brian Helgelandin elokuvaan Payback (1999). Streitenfeldin lisäksi American Gangsterin soundtrackilla kuullaan myös Public Enemy-mies Hank Shockleen räpäytyksiä ja hiphopbiittejä.

Yhteenveto
Tyylikäs, hallittu ja kaikin puolin onnistunut kuvaus Amerikkalaisen gangsterin noususta ja tuhosta.
Elokuvahistorian suurimpien rikossaagojen joukossa American Gangster nousee Kummisetien ja Mafiaveljien rinnalle pystyssä päin.