Elokuva
Teini-ikäinen hevostyttö Emma (Mathilda Paradeiser) asuu isänsä ja pikkusiskonsa kanssa göteborgilaisessa lähiössä. Akrobaattista ratsastusta eli vikellystä harrastava nuori nainen tapaa tallilla samanikäisen, mutta Emmaa huomattavasti itsevarmemman Cassandran (Linda Molin). Ekstrovertti pomottaja Cassandra lupaa opettaa sisäänpäin kääntynyttä Emmaa, jotta tämä tulisi valituksi vikellyksen kisajoukkueeseen. Paikasta joukkueessa kilpailee myös Cassandra itse. Tyttöjen tiiviiksi muodostuvasta ystävyyssuhteesta tulee pian keskinäisen vallantavoittelun leikkikenttä, jossa molemmat kokeilevat itsensä ja toistensa rajoja. Jälki ei ole aina kaunista.

Ruotsalaisohjaaja Lisa Aschanin esikoispitkä Apinatytöt on maailman festivaaleja ahkerasti kiertänyt ja muun muassa Tribecassa palkittu nuorisokuvaus, jonka vahvasta kerronnasta voivat nauttia yhtä lailla niin entiset kuin nykyisetkin teinit. Tyttö- ja hevosaiheiden ei kannata antaa säikäyttää, sillä elokuva toimii erinomaisesti myös yleiskuvauksena aikuiseksi kasvamisen vaikeudesta. Elokuvan käsikirjoituksesta ovat vastanneet ohjaaja Aschan sekä Josefine Adolfsson, jotka molemmat ovat pitkän elokuvan ensikertalaisia. Kokemattomuus ei kuitenkaan näy. Kertomus etenee varmaotteisesti, ja kirjoittajat osuvat tarkasti moniin nuorten naisten elämän kipupisteisiin. Nuorisokuvauksen perinteistä pyristellään irti yhdistämällä draamaelokuvaan jännityselementtejä. Pinnan alla ritisee monenlaista jännitettä, ja elokuvan tunnelma on jatkuvasti kireä ja epämääräisellä tavalla uhkaava. Aschan ei saarnaa tai valista, vaan kertoo päähenkilöidensä elämästä kaunistelemattomasti. Tässä on myös hänen elokuvansa voima.

Apinatytöt onkin pätevä analyysi muun muassa nuorten ystävyydestä, rakkaudesta, seksuaalisuudesta, vallankäytöstä ja kateudesta. Realistinen tarina ei jämähdä mustavalkoisiin asetelmiin, vaan tuo näytille useita erilaisia nuorten naisten elämään kuuluvia konfliktitilanteita, joihin ei ole välttämättä olemassa yksiselitteisiä ratkaisuja. Yleisemmällä tasolla Aschan tarkastelee naisidentiteetin rakentumista, joka elokuvassa on tavalla tai toisella jatkuvaa minän muokkaamista ja toiseksi tulemista – oli kyse sitten ulkonäöstä, fyysisestä treenaamisesta tai seksuaalisuudesta. Elokuvan tytöt ovat jatkuvassa muutoksen tilassa, eivätkä valitettavasti kuule mistään ”olet hyvä juuri tuollaisena” -viestiä.

Parasta elokuvassa on sen suora ja rehellinen ote. Aschan ei muovaa nuoruuden hapuilusta kiiltokuvamaista nostalgiaa, vaan muistuttaa teini-iän symbioottisten ystävyyssuhteiden olevan myös julmia ja pahimmillaan tuhoisia. Elokuva pysyttelee lavastusta ja kuvausta myöten arkirealismissa, eikä tarjoa siloteltua loppuratkaisua. Verkkaiseen tahtiin etenevä kertomus jättää näyttelijöille tilaa kehittää hahmoistaan psykologisesti relevantteja. Pääosassa ovat henkilöiden kokemukset ja tunteet, ulkoisille puitteille Aschan ei anna juuri lainkaan painoarvoa.

Mathilda Paradeiser ja Linda Molin ovat päärooleissa uskottavia ja ihailtavan läsnä. Tärkeän sivuroolin tekee Isabella Lindquist Emman 7-vuotiaana pikkusiskona Sarana, joka kipuilee läheisyydenkaipuunsa ja esiseksuaalisten tunteidensa kanssa niitä vielä kokonaan ymmärtämättä. Äidittömällä ja yksinäisellä Saralla on elämässään niukasti naisen mallia, ja lapsen epävarma kurottelu kohti nuoruutta on hetkittäin humoristista, mutta pohjimmiltaan sydäntäsärkevän liikuttavaa katsottavaa. Lindquist tulkitsee Saran surua ja hämmennystä koskettavasti. Hänen avullaan Aschan avaa tyttöjen kehityksen kaarta laajemminkin ja kertoo kaunistelematta myös niistä menetyksistä, joiden kautta tytöistä kasvaa naisia.

Yhteenveto
Lisa Aschanin vahva esikoisohjaus Apinatytöt kertoo kahden tytön ystävyydestä suhteen likaisia puolia unohtamatta. Ohjaajan persoonallinen ote ja tinkimätön panostaminen tunteiden kuvaukseen tekevät elokuvasta yhden vuoden kiinnostavimmista debyyteistä.