Elokuva
Eletään vuotta 1927 ja mykkien elokuvien supertähti George Valentin (Jean Dujardin) juhlii uusimman hittinsä ensi-iltaa. Heti tilaisuuden tullen valloittava Valentin kaappaa faniensa joukosta kainaloonsa nuoren naisen, Peppy Millerin (Bérénice Bejo), eikä paikalla tungeksivat valokuvaajat jätä tilaisuuttaan käyttämättä. ”Kuka on tuo tyttö”, kyselevät etusivut seuraavana päivänä, ja kunniansa kukkuloilla mitään pelkäämättä kukkoileva Valentin päättää auttaa Peppyn alalle vaatiien Kinograph Studioiden johtajalta, Al Zimmeriltä (John Goodman), tälle roolia seuraavaan elokuvaan.

Kahta vuotta myöhemmin aivan uusi innovaatio, äänielokuva, tekee vahvaa tuloaan, mutta Valentin ei usko sen voimaan, vaan päättää Zimmerin varoituksista huolimatta itse tuottaa seuraavan elokuvansa ja tehdä sen tuttuun tapaan mykkänä. Samana päivänä Valentinin uhkayrityksen kanssa saa ensi-iltansa myös Peppyn uusin, äänellä varustettu elokuva, ja niin käy, että Valentinin tekele floppaa pahasti. Samaan aikaan kun Peppyn ura lähtee äänielokuvan myötä todelliseen nousuun, mitätön menestys ajaa Valentinin totaaliseen vararikkoon ja kaiken lisäksi tämän vaimon (Penelope Ann Miller) sekä luotetun apulaisensa Cliftoninkin (James Cromwell) vielä mahdollisimman kauas katkerasta epäonnistujasta. Loppu kuitenkin todistaa, että mukaville ihmisille tapahtuu mukavia asioita.

Viiden Oscarin voittaja The Artist on yhtä aikaa ääriromanttinen kuin myös musertavan dramaattinen ja hersyvän koominen, aivan kuten entisaikojen mykkäelokuvat. Tarinan taustalla on selvästi nähtävissä jo kolmasti (1937, 1954, 1976) filmattu A Star is Born, jonka dramaturgiset osaset tähtiin noususta ja hyväksikäytöstä ovat kuitenkin valjastettu ainoastaan pitkospuiksi The Artistin omalle kertomukselle kohtaloiden yhdistymisestä. Samalla iloitteleva, ja hellyttävällä tavalla lapsekaskin, The Artist on syvä kumarrus oman aikakautensa mestariohjaajille, kuten F. W. Murnau, D. W. Griffith ja Erich Von Stroheim.

Forssassa festivaalienkin muodossa vuosittain juhlittavaan taidemuotoon totaalisen rakastuneen Oscar-voittaja Michel Hazanaviciuksen ohjaamassa ja käsikirjoittamassa komediallisesti virittyneessä melodraamassa on otettu tyylisuunnasta kaikki mahdollinen irti, ja äärimmäisen hyvin tuloksin. Kärjistettyjen tilanteiden ja ylidramatisoitujen tapahtumien korostettu esittäminen ei kuitenkaan vaikuta hetkeäkään keinotekoiselta, vaan kokonaisuus pysyy tiukasti tekijänsä hanskassa tarinan imaistessa teho- ja tyylikeinoistaan huolimatta suvereenisti mukaansa. Erinomainen veto Hazanaviciukselta on myös finaalin syvä ja kaunis kumarrus muuttuvalle aikakaudelle huikean tanssinumeron myötä.

Hazanaviciuksen rakkaus mykkiä kohtaan näkyy myös tekniikassa, sillä mustavalkoinen The Artist paitsi kuvattiin aikakauden suosimaan 1.33:1 kuvakokoon, myös 22 kuvan nopeudella per sekunti normaalin 24/sekunti sijaan, jonka avulla lopputulos saatiin näyttämään aavistuksen nopeutetulta. Guillaume Schiffmanin yhtä lailla henkilöitä kuin tapahtumiakin korostava kuvaus on tyylikäyydessään valloittavan yksinkertaista ja lopputuloksen nostaa ponnekkaasti esiin myös Anne-Sophie Bionin ja Hazanavicuksen vanhoja perinteisiä siirtymiä ja optisia trikkejä nokkelasti hyötykäyttävä editointi.

Hazanavicusin tapaan Akatemian pystillä palkitun Ludovic Bourcen score leikittelee varmaotteisesti genren kaikilla muodoilla, muuttuen alituiseen duurista molliin pianon ja pirteiden jousisoittimien johdatuksella. Omaperäinen ja kekseliäs musiikki lainaa kohokohdissaan kuultavimmin Bernard Herrmannin merkkiteosta Vertigo (1958) Alfred Hitchcockin saman nimisestä elokuvasta, ja tavallaan turha temppu saikin jännärissä näytelleen Kim Novakin kiukuttelemaan dramatiikan lisäämisestä musiikkiraidalle liian laiskoin keinoin. Yhtä kaikki, The Artist -elokuvan soundtrack on hilpeä ja herkullinen kokonaisuus, jonka voisi aivan hyvin kuvitella olevankin 1920-luvulta, lukuunottamatta ainoaa siinä kuultavaa laulettua esitystä, Rose ”Chi-Chi” Murphyn esittämää kappaletta Pennies from Heaven, joka tehtiin vasta 1936, elokuvan sijoittuessa aikavälille 1927-1932.

Oscarilla roolistaan ansaistusti palkittu Jean Dujardin on äärimmäisen karismaattinen George Valentin, valkokankaan vaivatta sytyttävä dynamo, jossa yhdistyvät Errol Flynnin (1909-1959) ja Douglas Fairbanksin (1883-1939) röyhkeä valovoima George Clooneyn hallittuun charmikkuuteen, ja miehelle voikin povata menestyksekästä tulevaisuutta elokuvien parissa, äänillä tai ilman. Bérénice Bejo on yhtä lailla sulokas tulokas, jonka persoonalliset kasvot ja ilmeet eivät jää huomaamatta, eikä roolisuoritus vakuuttavauudessaan lainkaan Dujardinin alfauroksen varjoon. Moneen taipuvainen veteraani James Cromwell on vakuuttava Clifton, John Goodman tapansa mukaan muheva studiopomo ja Malcolm McDowell tiukka ja arvokas hovimestari. Erikoismainnan ansaitsee myös maan mainio jackrusselinterrieri Uggy, joka esittää elokuvassa Valentinin luottokumppania Jackia, varastaen jokaisen kohtauksen aidolla koiramaisuudellaan.

Yhteenveto
Kaunis, komea ja kaikin puolin arvokas kunnianosoitus elokuvan syvimmälle olemukselle. Martin Scorsesen upean Hugon (2011) ohella The Artist on uuden vuosituhannen tyylikkäimpiä rakkaudentunnustuksia elokuvataiteelle.