Elokuva
Marraskuinen Irak vuonna 2005. Paikan päällä olevat nuoret merijalkaväen sotilaat ovat hämmentyneitä, pelokkaita ja väsyneitä. Irak ja sen kansalaiset edustavat heille helvettiä ja sen asukkeja, eikä edes kunnollista syytä sotatoimille ole kerrottu. Death metal ja verta janoavat marssilaulut raikaavat ja lietsovat aggression ja vihan tunteita. Henkisesti kovilla olevilta sotilailta evätään mahdollisuudet hakeutua apuun. Syntyy vaarallisia patoumia, joiden purkautuminen vaatii vain oikean virikkeen. 

Marraskuun 19. päivä se tapahtui: tienvarsipommi räjähti tappaen yhden ja haavoittaen kahta amerikkalaissotilasta. Räjähdyspisteessä olevat kokemattomat sotilaat eivät osaa käsitellä tilannetta ja sisällä vellonut viha, ahdistus ja pelko löytääkin yht'äkkiä kanavansa. Epäuskoiset K-komppanian sotilaat hyökkäävät viereisen Hadithan kaupungin rakennuksiin kostamaan toverinsa kuoleman. Kysymyksiä esittämättä, todisteita haalimatta he surmaavat  24 viatonta siviiliä tapahtumaketjussa, jonka merijalkaväki mieluusti unohtaisi. Juuri niin he itse asiassa yrittivätkin tehdä, nimittäin vahvasti pimitetty verilöyly löysi tiensä julkisuuteen vasta, kun Time-lehti sai käsiinsä materiaalia tapahtumasta.
 
Elokuva, jonka levityksen Yhdysvaltain armeija yritti estää, ei voi olla läpimätä. Eikä olekaan, sillä lukuisista julkisuudenhenkilöistä laatimistaan elämänkerroista tunnettu dokumentaristi Nick Broomfield on luonut uskottavan dramatisoinnin 19. päivän verilöylystä. Paljon työtä silminnäkijöiden haastattelujen ja muun taustatiedon parissa tehnyt Broomfield kuvaa tapahtumat sotilasjoukkoa johtavan korpraali Ramirezin, siviiliperheen ja pommimiesten näkökulmasta. Niin pommittajien kuin sotilaidenkin motiiveja valotetaan, vaikkakin hyvin lyhyesti ja asiayhteydestään irrallisten kommenttien avulla. Broomfieldin puolueeton tapa esittää asiat antaa katsojalle mahdollisuuden johtopäätösten tekoon. Broomfieldin tapa kerrata tapahtumia on hyvin samanlainen kuin United 93:n ja Verisen sunnuntain ohjanneen Paul Greengrassin.

Filmi kuvattiin hyvinkin epätavalliseen tyyliin. Yksityiskohtaisen käsikirjoituksen sijaan jokaista kohtausta varten oli laadittu pelkästään luonnos. Dialogi hoitui Broomfieldin ohjeiden ja puhtaan improvisaation avulla. Se toimii pääosin mainiosti, sillä suuri osa sotilaita esittävistä näyttelijöistä ovat entisiä merijalkaväen miehiä - esiintyminenkin sellaisena on siis luontevaa. Toisaalta muutamat kapinallisten laukomat repliikit ovat vahvasti erillään kontekstista ja kuulostavat päälleliimatuilta. Laajan näyttelijäkaartin onnistuja on katuvaa korpraali Ramirezia esittävä Elliot Ruiz.

Battle for Haditha on nimetty Gillo Pontecorvon mestarillisen Battle for Algiers - taistelu Algeriasta -elokuvan mukaan. Nimilainaus on perusteltu, sillä Broomfield on selvästi ammentanut Pontecorvolta ideoita fiktiodokumenttiinsa. Tiukasti otteessaan pitävä ja intensiivinen elokuva on esimerkillinen suoritus historiallisten sotakuvausten saralla. Kiusalliseen valoon merijalkaväen laittava Battle for Haditha on peittelemättömän brutaali ja samaan aikaan koskettava. Se on tärkeä elokuva, jollaisia Irakin sota tulee todennäköisesti tuottamaan vielä useita.

Tekniikka
Anamorfinen 1.77:1-kuva on lähes moitteeton. Terävän, roskattoman ja kaikin puolin priiman kiekon ainoa ongelma on muutamien kohtausten aavistuksenomainen ylivalottuneisuus - ja sekin saattaa olla pelkkä tyylikeino. Dolby Digital 5.1 -ääniraitakin on kunnossa. Se selviää niin aseiden paukkeesta kuin death metallista ja dialogistakin puhtain paperein. 

Lisämateriaali

Julkaisu ei sisällä lisämateriaalia.

Yhteenveto
Battle for Haditha lyö sodan raakuuksilla ja epäoikeudenmukaisuuksilla katsojaa suoraan palleaan. Se punoo kolme kertomusta eheäksi ja tasapainoiseksi kokonaisuudeksi.