Vuonna 1995 ilmestynyt Get Shorty on suhteellisen menestynyt pikkuhyvä toimintakomedia brooklyniläisestä koronkiskurista, joka ryhtyy elokuvatuottajaksi. Elmore Leonardin romaaniin perustuva juoni tarjoaa nokkelaa dialogia ja hupaisia tilanteita. Kymmenen vuotta Get Shortyn jälkeen tuotantoyhtiö MGM mietti, että jatko-osa tälle pikkunäppärälle elokuvalle olisi varma kassamagneetti ja myyntimenestys. Vuonna 2005 ilmestynyt Be Cool perustuu jälleen Leonardin samannimiseen romaaniin, mutta toisin kuin tuottajat luulivat, on se kaikkea muuta kuin kassamenestys. Missäkö vika?

Ensimmäisen osan hyvyys ei takaa jatko-osien hyvyyttä. Itse asiassa ne yleensä vain vaikeuttavat sitä. Tuotantoyhtiöt ovat lyöneet 2000-luvun kynnyksellä omasta mielestään hyvään kultasuoneen, ja pistävät markkinoille yhä enenevässä määrin toinen toistaan huonompia jatko-osia ja uudelleenfilmatisointeja. Näiden risteytykset, uudelleenfilmatisoinnin jatko-osat, ovat kaikkein pahimpia. Tuotantoportaiden pääpamput eivät ole vieläkään tajunneet tätä yksinkertaista asiaa, ja täten myös Be Cool sai syntynsä.

Be Cool tuo ruudulle jälleen Get Shortystä tutun koronkiskurin, Chili Palmerin (John Travolta). Työhönsä elokuvatuottajana kyllästynyt Palmer tahtoo pois alalta, vain huomatakseen, että musiikkibisnes näyttäisi olevan hänen kaltaisellensa se oikea paikka. Juuri alkuun kuoleva kaverikin kun sattuu omistamaan yhden kaupungin tuottoisista musiikkiyhtiöistä, ei päivä voisi ihanammin hymyillä alaa vaihtaneelle Chilille. Vielä kun napataan nouseva tähti (Christina Milian) kilpailijan studiosta, ja ryhdytään sponssaamaan häntä alan kovimpien tähtien kanssa, on soppa valmiina läikyteltäväksi. Kuten ensimmäisen osan nähneet voivat jo arvata, saa kyseinen toimenpide ja Palmerin omintakeinen neuvottelutaito aikaan liudan uusia ja vanhoja vihollisia, joilla on halua nirhata jälleen uusi harhaluuloinen yrittäjä. Vastustajia löytyy aina räppäreistä venäläisiin ja kilpaileviin studioihin, mutta heitä kaikkia yhdistää sama tekijä: he eivät tunne Chili Palmeria.

Be Coolin ohjannut F. Gary Gray epäonnistuu viileässä jatko-osassaan täydellisesti. Hahmokehitys karsiutunee jo genre-valinnassa, mutta siitä huolimatta sitä ei ole lainkaan. Toimintakomedia ei nyt välttämättä sellaista edes tarvitse, mutta kun itse elokuvassa ei ole sitä toimintaa ja viljelty huumorikaan ei puhkea kukkimaan, jää elokuvan loputtua lievästi sanottuna hieman tyhjä olo. Be Cool on ahdettu täyteen karikatyyrimäisiä hahmoja, joita kaiken lisäksi alleviivataan jatkuvaan. André Benjamin näyttelemän Dabun ajaessa Cedric the Entertainerin tulkitseman LaSallen pihaan volyymi kaakossa, housut polvissa ja muskelilauma messissä, ei siihen välttämättä tarvita Cedriciä kertomaan asian stereotyyppisyydestä. Samaa rautalangan vääntämistä on tarjolla muissakin humoristisiksi tarkoitetuissa kohtauksissa. Palmerin todetessa alkuun, että elokuva saa R-ikärajaluokituksen yhdestä ainoasta V-kirjaimella alkavasta sanasta, ei ole kovin vaikea päätellä, mikä sana sieltä seuraavaksi tulee. Vasta elokuvan loppupuolella alkaa huumori löytää hieman otetta, mutta valitettavasti tässä vaiheessa lopputeksteihin on enää noin kymmenen minuuttia aikaa.

Elokuva on miehitetty alusta loppuun saakka kuuluisilla näyttelijöillä ja muusikoilla, joiden ainoa motivaatio koko touhuun on ollut raha. John Travolta, Uma Thurman, James Woods, Harvey Keitel, Cedric, André, Steven Tyler, Vince Vaughn ja The Rock, joitakin nimiä mainitakseni. Suurin osa patsasteleekin elokuvan läpi ilman sen kummempaa yritystä, vaikka jokunen iloinen yllätys seasta löytyykin. Etenkin The Rockin näyttelemä samoalainen homovartija aiheuttaa useampia naurahduksia, ja näyttelijä onkin elementissään pilaillessa omalla kustannuksellaan. Myös Cedric the Entertainer ja André onnistuvat naurattamaan, tosin jälkimmäinen vasta elokuvan loppupuolella.

Valtavasta yrityksestään huolimatta Be Cool ei onnistu siinä, missä sen on tarkoitus; viileydessä. Eikä se onnistu sen puoleen komediassa tai toiminnassakaan. Itse asiassa se ei onnistu oikein missään. Ei elokuva ole kuitenkaan totaalisen huono, ja sen katsoo mukisematta läpi. Se on vain täysin turhanpäiväinen tekele, jonka oikeutusta maailmassa ei voi ymmärtää.

Kuva
Anamorfinen 2.40:1-suhteinen kuva suodattaa elokuvan rikkaan värimaailman taidokkaasti. Värejä uhkuvassa kuvassa ei liiemmin virheitä löydy. Tarkkuus on keskitasoa parempaa. Mustan taso on hyvä, eikä staattisuutta ole havaittavissa. Reunakorostus on kuitenkin häiritsevämpää kuin useammassa muussa julkaisussa.

Ääni
Dolby Digital 5.1 -ääniraita hoitaa hommansa kerralla kotiin. Musiikkibisnekseen keskittyvä elokuva myös tarjoaa äänien osalta sitä itseään. Konserttikeikat tuntuvat aidon viimeistellyiltä, ja dialogienkin lomassa on havaittavissa pieniä yksityiskohtia. Räppäreiden mukana olo nostaa myös sen subwooferin sille tarkoitetulle paikalle.

Lisämateriaali
Making of Featurette ”Be Cool, Be Very Cool” (20:41) – Näyttelijät ja tekijät kertovat elokuvasta, omista hahmoistaan ja välillä taputtelevat toisiaan selkään. Dokkari ei tarjoa mitään kovinkaan ihmeellistä triviaa elokuvasta.

Gag Reel (07:00) – Pilalle menneitä otoksia, joista The Rockin revittelyt jäävät päällimmäisinä mieleen.

Deleted Scenes (16:31) – 14 poistettua kohtausta, jotka on leikattu aivan syystä.

Close Ups – Lyhyitä haastattelupätkiä, joissa näyttelijät ja elokuvassa mukana olleet henkilöt kehaisevat kyseistä näyttelijää ja tiettyjä kohtauksia.

Dance Partners (03:24)
The Rock (05:44)
André 3000 (04:11)
Cedric the Entertainer (05:11)
Christina Milian (05:11)

Lopun kruunaa vajaa neliminuuttinen elokuvassa nähtävä The Rockin esittämä musiikkivideo You Ain’t Woman Enough to Take My Man, sekä elokuvan traileri, jonka mukaan Be Cool voisi olla jopa hyvä.

Yhteenveto
Be Cool ei toimi itsenäisenä teoksena, eikä myöskään jatko-osana. Toimintakomediaksi meno on liian vaisua ja huumoritonta. Elokuva ei tarjoa mitään uutta, ja vanhan kierrätyskin on törkeän alleviivaavaa ja heikkoa. Satunnaisista hauskuutuksista ja The Rockin hienosta roolisuorituksesta huolimatta Be Cool on unohdettavaa kertakäyttökamaa. Teknisin puolin julkaisu on moitteeton, lisämateriaalin ollessa perustauhkaa.