Italialainen Bernardo Bertolucci tunnetaan ohjaajana, jonka elokuvissa muoto on sisältöä tärkeämpää. Hänen elokuvansa ovat usein visuaalisesti näyttäviä kokonaisuuksia sisällön unohtuessa toisinaan sivuseikaksi. Vuonna 1979 valmistunut Bertoluccin kuu (La Luna) ei ole poikkeus, mutta tämän elokuvan laahaavaa kerrontaa ei edes visuaalinen näyttävyys kykene pelastamaan. Elokuvan keskushenkilöinä ovat New Yorkissa asuva amerikanitalialainen oopperadiiva Caterine ja tämän 15-vuotias poika Joe. Caterinen aviomies kuolee yllättäen ja hän päättää muuttaa poikansa kanssa Italiaan omistautuakseen täysin rinnoin uralleen.

Kaikkensa oopperamaailmalle antanut äiti on totaalisen vieraantunut pojastaan, joka puolestaan äidin tietämättä on ajautunut heroinistiksi. Näistä lähtökohdista olisi ollut kaikki edellytykset luoda toimivaa ja monella tasolla koskettavaa draamaa, mutta Bertoluccin kuu jättää katsojan loppujen lopuksi jokseenkin kylmäksi. Sekä Jill Clayburghin näyttelemä Caterine että Matthew Barryn tulkitsema Joe jäävät hahmoina ontoiksi eikä heidän tekemilleen valinnoille tarjota edes kunnon motiiveja.

Italian, erityisesti Rooman, hienoja maisemia esitellään kiitettävän runsaasti, mutta elokuvan ihmiskohtalot jäävät tässä elokuvassa lähes sivuseikaksi. Bertolucci heittelee henkilöitään kohtauksesta ja paikasta toiseen, mutta missään vaiheessa katsojalle ei muodostu läheistä suhdetta yhteenkään elokuvan henkilöön. He ovat vain elokuvahahmoja, joiden kohtalot eivät millään muotoa onnistu kiinnostamaan, saati liikuttamaan kotiteatterin yleisöä.

Välillä Bertolucci yrittää taivuttaa Joen ja hänen äitinsä suhdetta puoliväkisin oidipaaliseen suuntaan, mutta kuten kaikki tässä elokuvassa, tämäkin käänne jää keskentekoiseksi. Jos katsojaparka onnistuu sinnittelemään hereillä elokuvan viimeisille minuuteille saakka palkitaan hänet kertakaikkisen mitäänsanomattomalla loppuratkaisulla.

Kuva
Bernardo Bertolucci ja pääkuvaaja Vittorio Storaro ovat tehneet parhaansa Bertoluccin kuun visuaalisen ilmeen eteen, niinpä onkin suoranainen loukkaus elokuvan tekijöitä kohtaan esittää tämä elokuva alkuperäisen kuvasuhteen (1.85:1) sijasta 1.33:1 -kuvasuhteella. Kuvasommitelmista päätellen kuvasta on vain kropattu reunat pois ja lopputulos on kamalaa katsottavaa. Onneksi edes alku- ja lopputekstit esitetään oikeassa kuvasuhteessa. Väärän kuvasuhteen lisäksi kuvassa on runsaasti naarmuuntuneesta filmimateriaalista peräisin olevia roskia, tasaiset väripinnat elävät selvästi ja värisävyt ovat kovin haaleanpuoleiset.

Ääni
Kaksikanavainen monoraita toistaa dialogin selkeästi, mutta elokuvan komeat musiikkinumerot kärsivät ääniraidan rajoituksista kuulostaen sangen latteilta.

Elokuvan taustamusiikista vastaa alan mestareihin kuuluva Ennio Morricone eikä hänen työtään käy tälläkään kerralla moittiminen.

Lisämateriaali
Lisämateriaalia edustavat lyhyet luettelot keskeisten roolien näyttelijöiden ja Bernardo Bertoluccin työhistoriasta.

Yhteenveto
Bertoluccin kuu on oidipaalinen tutkimusretki toisistaan vieraantuneiden äidin ja pojan vaikeaan suhteeseen. Ohjaajalleen tyypilliseen tapaan elokuva on näennäisestä liberalismistaan huolimatta varsin konservatiivinen eikä rohkene kunnolla ottaa kantaa esittämäänsä vaikeaan aiheeseen. Kenties italialaisen oopperan tai kaupunkiarkkitehtuurin ystävät saavat tästä tekeleestä jotakin irti.

DVD on teknisesti eräs heikoimpia 2000-luvulla näkemiäni, erityisesti väärä kuvasuhde puistattaa vielä elokuvan katsomisen jälkeenkin.