Hollywoodin menestyneimpien koomikoiden harvalukuiseen joukkoon Bill Murray on kuulunut jo yli 30 vuotta. Monen muun aikalaisensa tapaan Murrayn ura alkoi ensin Chicagolaisessa Second City -komediaryhmässä, josta tie vei koomikoiden korkeakouluun, vieläkin vakkarina pyörivään menestysohjelmaan Saturday Night Live, jossa 1970-luvun lopulla vaikutivat myös sellaiset nimet kuin Dan Aykroyd, Chevy Chase, Gilda Radner ja edesmennyt mestari John Belushi.

Elokuvien pariin Murrayn toivat mm. Jurtit (Meatballs, 1979), Latvasta laho (Caddyshack, 1980) ja Natsat (Stripes, 1981). 1980 Murray hyppäsi maailmankuulun gonzo-journalisti Hunter S. Thompsonin nahkoihin elokuvassa Where The Buffalo Roams ja 1982 fanitus kasvoi hauskan sivuroolin myötä Oscareita voittaneessa elokuvassa Tootsie - lyömätön lyyli. 1984 Murrayn tähti lensi korkeammalle kuin koskaan aikaisemmin, kun Haamujengi (Ghostbusters) sai ensi-iltansa. Ghostbusters II näki päivänvalon 1989 ja yksi Murrayn ylistetyimmistä elokuvista, Päiväni murmelina (Groundhog Day), tuli valkokankaille vuonna 1993.

Omaperäisen ohjaajan Wes Andersonin (kuvassa Murrayn kanssa) kanssa Murray on tehnyt yhteistyötä jo vuoden 1998 Rushmoresta alkaen ja nyt DVD-ensi-iltansa saava The Grand Budapest Hotel on jo parivaljakon seitsemäs yhteinen elokuva.

FilmiFIN: Pitääkö Wesin enää edes pyytää sinua mukaan elokuviinsa?

Bill Murray: Eipä varmaan. Rakastan tehdä töitä hänen kanssaan, sillä hänellä on taito saada elokuvan tekeminen tuntumaan hauskalta puuhalta. Se on erinomaisen rento ja mukava tapa tehdä töitä. Meistä on tullut myös erittäin hyviä ystäviä. Pysymme yhteyksissä myös leffojen teon ulkopuolella.

FF: Miten Wesin ote sitten eroaa muista elokuvien tekijöistä?

B.M: Otetaan nyt esimerkiksi vaikka tämä. Kuvasimme Budapestia Gorlitzissa, pienessä kaupungissa Puolan ja Saksan rajalla.Se säilyi sodan aikana tuholta ja sieltä löytää yhä 500 vuotta vanhoja kellotorneja ja rakennuksia, jotka ovat arkkitehtuuriltaan uskomattoman kauniita. Wes varasi meidän käyttöömme kokonaisen vanhan hotellin, jossa jokainen näyttelijä asui. Saatoimme kävellä yhdessä aamiaiselle ja sieltä aulan toiselle puolelle rakennettuun meikkiin. Baari oli auki 24/7 ja aina joku, joka ei ollut kuvissa, roikkui siellä vain tappamassa aikaa. Willem Dafoe sanoi, että paikka oli kuin näyttelijöiden vanhainkoti, jossa kaikki hiihtelevät tossuissa ja aamutakeissaan drinkit käsissään rupatellen päivät pitkät. Aivan ihana paikka ja aivan ihana tapa olla yhdessä. Se luo ryhmään hengen, joka ei voi olla näkymättä itse valmiissa elokuvassa. Moonrise Kingdomia (2012) tehdessämme asuimme koko sakki, kamera- ja editointiryhmää myöten, samassa isossa talossa ja Roomassa , kun teimme Steve Zissoun vedenalaista maailmaa (The Life Aquatic with Steve Zissou, 2004) vuokrasimme porukalle koko hotellin meren rannalta.

FF: Kuulostaa aivan seikkailulta.

B.M: Sitähän se juuri onkin. Intiassa, kuvatessamme The Darjeeling Limitedia (2007), meitä asui varmaan 40 henkeä samassa isossa talossa, joka vuokrattiin joltain paikalliselta mogulilta. Oli hassua ja surrealististakin, kun aamulla turbaanipäiset kaverit tekivät meille aamiaista.

FF: Mitä itse pidät The Grand Budapest Hotellista?

B.M: Räiskyvää. Ketään muu kuin Wes ei tee tällaisia elokuvia. Hänellä on aina täysin omaperäinen visionsa, jollaista ei ole muilla. Omanlaistaan elokuvaa ja elokuvan tekemistä.

FF: Eli Wes voi pyytää sinua mukaan elokuvaan edes kertomatta mistä on kysymys?

B.M: No tähän on tultu kyllä, mutta minulla on Wesiin täydellinen luotto, koska tiedän, että hän tietää mitä minä pystyn tekemään eikä hän tulee laittamaan minua paikkaan, jossa en voi tehdä työtäni menestyksekkäästi.

FF: Onko The Grand Budapest Hotel mielestäsi vakavampi kuin Wesin aiemmat elokuvat?

B.M: Ei ainakaan minun mielestäni.

FF: Olemme kuulleet, että sinua on välillä äärimmäisen vaikea saada kiinni. Että elokuvan tekijät sanovat, että haluamme Bill Murrayn, mutta kukaan ei tiedä miten hänet saisi tavoitettua.

B.M: Sehän on hyvä asia (naurua). Tuolla ulkona on paljon elokuvan tekijöitä, joiden kanssa et halua olla missään tekemisissä.

FF: Ovatko sitten kaikki ohjaajat joiden kanssa olet työskennellyt, kuten Wes tai Jim Jarmusch, ystäviäsi?

B.M: Voihan sen niinkin sanoa. Ensimmäinen suhde ohjaajaan näyttelijällä on tietenkin ammattimainen, mutta jos työ ei etene halutulla tavalla tai jompi kumpi sohlaa, suhde ei kasva ystävyydeksi. Minä en ole ystävä ihmisten kanssa, joiden kanssa työn teko ei suju. Voin olla sinun ystäväsi...

FF: Kiitos.

B.M: Älä keskeytä...ja se voi olla vaikka kuinka mukavaa, mutta jos tekisimme huonon elokuvan yhdessä, en voisi olla ystäväsi. Eikä tässä ole mitään itsekästä mukana, että minä olen Bill Murray, tähti, ja sinä olet...

FF: FilmiFINin toimittaja Jussi...

B.M: ...vain pieni toimittaja emmekä me voi olla ystäviä. Mitä ihmiset ovat, ei vaikuta siihen, voivatko he olla ystäviä. Homma menee vain niin, ainakin minun tapauksessani.

FF: Selvä. Mikä mielestäsi on Wes Andersonin paras ominaisuus elokuvan tekijänä?

B.M: Hän näkee. Hän pystyy näkemään. Hän näkee maailman ja sen, mistä on kysymys. Hänellä on vallan uniikki tapa katsoa ja ymmärtää maailmaa. Hänellä on hyvin yksikertainen ja kirkas ymmärrys asioista, ja juuri se tekee hänestä täysin omanlaisensa ohjaajan. Hän myös kirjoittaa täysin omanlaisisaan käsikirjoituksia, erittäin yksityiskohtaisia ja detaljirikkaita ohjeita kaikesta mahdollisesta. Minulle sellainen tapa sopii vallan mainiosti, sillä siitä näet, että hän tietää tarkkaan mitä tekee.

FF: Jääkö kuvaustilanteessa sitten enää tilaa improvisoinnille?

B.M: Aina on tilaa improvisoinnille, mutta jos käsikirjoitus on jo valmiiksi loistava, miksipä sitä pitäisi mennä muuttamaan sanomalla tai tekemällä jotain muuta kuin mitä plariin on kirjoitettu? Sama kuin improisit tehdessäsi Shakespearea. Willem (Dafoe) sanoi juuri yhtenä päivänä, että ihmiset eivät ymmärrä sitä, että näyttelijät eivät kärsi ja kuihdu, koska eivät saa improvisoida.

FF: Että näyttelijän luullaan aina haluavan näytellä lisää?

B.M: Juuri niin. Minä voin improvisoida vaikka koko päivän, mutta se on enemmänkin pikku viilaamista enemmän kuin mitään muuta, teknistä juttua. Se on erittäin mukavaa, kun löydät juuri sen oikean tavan, vaikka ovesta sisään astumiseen ja teet samalla ihmisen, jolla on visio, erittäin onnelliseksi. Ja eikös olekin aina mukavaa tehdä ystävä onnelliseksi?

FF: Kyllä. Millä tavalla valitset nykyään roolisi?

B.M: Homma menee niin, että luen käsikirjoituksen (naurua). En niinkään mieti hahmoani, vaan kokonaisuutta. En ikinä ota elokuvaa vain siksi, että hahmo, jota minun pitäisi näytellä, on mahtava. Kerran eteeni tuli käsis, jonka henkilöstä ajattelin, että Wow, tämän roolin vuoksi voisin vaikka tappaa, mutta koska ohjaaja ei tiennyt mitään elokuvan ohjaamisesta, en ottanut roolia vastaan.

FF: Mikä elokuva oli kyseessä?

B.M: En muista enää, ei ole hyvä muistaa sellaisia asioita. Muistan kyllä, että elokuva tuli kaiketi tehdyksi jollain lailla.

FF: Onko työnteko sinulle vielä samanlaista kuin ennen?

B.M: Mehän puhuimme tuossa aiemmin improvisoinnista, eikä käsikirjoitukset olleet kovin hyviä 1980- tai edes 1990-luvuilla, ja ne jättivät paljon tyhjää tilaa. Silloin, kun minulla oli vielä agentti, sain paljon tekstejä, jotka olivat yksinkertaisesti kamalia, koska niitä kirjoittivat ihmiset samojen agentuurien sisällä ja heillä oli tarkoituksena vain ja ainoastaan kirjoittaa työtä ihmisille, joita edustivat. Nykyään käsikset ovat paljon parempia, elokuvan tekijät tietävät enemmän ja osaavat myös vaatia enemmän. Tai sitten minä saan käsikirjoituksia vain hyviltä ohjaajilta (naurua).

FF: Nykyään sinulla ei enää ole agenttia?

B.M: Ei. En tarvitse sellaista. Minun työni tuo minulle tarpeeksi töitä, en tarvitse enää sitä sähläämistä ja mekkalaa. Se on pelkkää mekkalaa.

FF: Mutta miten ihmiset sitten tavoittavat sinut, jos he haluavat sinut johonkin rooliin, koska olet tunnetusti vaikea tavoitettava?

B.M: Se ei ole minun ongelmani (naurua). Jos haluat jonkun kiinni, sinä kyllä keksit, miten se onnistuu. Jos et saa minua kiinni, voit olla varma, etten halua tehdä töitä kanssasi.

FF: Oletko ikinä ajatellut, että urasi voisi olla tyystin erilainen, jos olisit ottanut vastaan vakavampia rooleja jo aikaisemmin?

B.M: Minä olen vakava näyttelijä! Teen työni aina vakavasti, mutta satuin vain näyttelemään paljon komedioissa. En ikinä ajattele, että nyt haluan ruveta vakavasti otettavaksi näyttelijäksi, mutta voi paska, en osaa olla surkea. Pidän työstäni ja haluan nauttia siitä, mutta otan sen kyllä aivan tarpeeksi vakavasti. Kun näyttelijällä on kameran edessä hauskaa ja hän on rentoutunut, se näkyy myös lopputuloksessa, oli rooli sitten millainen tahansa.

FF: Luuletko, että valitsemissasi rooleissa on ollut joku yhteinen tekijä tai nimittäjä?

B.M: Hyvä kysymys ja joku muu kuin minä lienee parempi katsomaan kokonaisuutta ja kertomaan onko näin.

FF: Jos katselet televisiota ja siellä pyörii joku vanhoista elokuvistasi, jäätkö katselemaan ja mietitkö mitä olisi voinut tehdä eri tavalla?

B.M: Joskus katselen pätkän sieltä, toisen täältä. En minä oksenna tai voi pahoin, jos katselen nuorta itseäni (naurua), mutta joskus voin ajatella, että tuon olisi voinut tehdä hiukan nopeammin. Kerran yhdelle kuuluisalle pianistille soitettiin vanhoja levytyksiä ja häneltä kysyttiin miten muusikko pärjäsi. Mies vastasi, että hyvä pianisti, mutta hän soittaa Chopinia liian nopeasti. Ja kyseessä oli miehen itse tekemät levytykset 30-35 vuotta aiemmin. Eli kyllä, joskus katselen itseäni ja mietin, että tuon tekisin kyllä nyt eri tavalla, mutta joskus katson myös sillä fiiliksellä, että Yes!, ton mä naulasin.

FF: Kuten elokuvassa Päiväni murmelina.

B.M: Juuri kuten elokuvassa Päiväni murmelina, se on ihana leffa.

FF:Moni odotti, että se olisi voittanut Oscarin.

B.M: Se, ettei Päiväni murmelina voittanut parhaan käsikirjoituksen Oscaria on yksi surullisimmista ja törkeimmistä tapauksista, mitä Hollywoodin historiassa on ikinä tapahtunut. Se oli paras teksti mitä olin tai olen ikinä lukenut ja se mikä Oscarin voitti (Pulp Fiction), oli pelkkää plagiaattia ja imitoimista.

FF: Tuletko nostalgiseksi, kun katsot vanhoja elokuviasi?

B.M: Joskus, kun vaikka näen Natsat, missä olin John Candyn kanssa. John aloitti kanssani samaan aikaan Second Cityssa ja meistä tuli hyviä ystäviä ja nyt hän on poissa. Warren Oates oli samassa elokuvassa ja hänkin on jo kuollut. He ovat ihmisiä, joita rakastin ja rakastan yhä, mutta he ovat jo poissa. Kuten ovat myös Rodney Dangerfield, John Belushi ja ystävistäni parhain, Harold Ramis, (kuvassa muiden originaalien Ghostbustersien, Ernie Hudsonin, Dan Aykroydin ja Murrayn kanssa) joka ohjasi Päiväni murmelina -elokuvan. Kun näen heitä tv:ssä, kyllä, tulen nostalgiseksi, tai miksi sitä haikeaa tunnetta nyt ikinä kutsutaankaan.

FF: Me kaikki kaipaamme heitä.

B.M: Kyllä.

FilmiFIN kiittää haastatteluista Bill Murrayta ja Paramountia.