Elokuva
Komeammalla kuppikoolla varustetut psykokissat hakkaavat ja ampuvat miehiä ja toisiaan teinipoikien märkänä unena alkavassa, mutta typerryttävän keinotekoiseksi painajaiseksi päätyvässä kohelluksessa, josta ei kulttikuvaa saa väännettyä edes vitsinä.

Kolme muijaa, selvä pomottaja Hel (Erin Cummings), huorahtava tankotanssija Trixie (Julia Voth) ja äkkipikainen Camero (America Olivo), ajavat aavikolle takaluukussa jokapaikankrimi Gage (Michael Hurst). Sovinistilta tivataan tiukoin ottein minne olisi haudattuna suunnaton aarre, jonka jokainen enemmän tai vähemmän tilanteeseen sopimattomasti pukeutuneista mimmeistä haluaisi. Ja siinä se.

Russ Meyerin kiihkeän, mutta umpityperän Faster, Pussycat! Kill! Kill! (1965) höyryistä siinnyt ja jossain alkoholin ja peyoten sekoituksessa syntynyt elokuva ei ole tämän harmillisen köykäisen genren huonoin esitys: se oli Quentin Tarantinon kaverilleen Larry Bishopille kaljan ja kankun saamiseksi tuottama kammottava prätkäpätkä Hell Ride (2008), mutta ei Rick Jacobsonin ideoille impotentilla innolla ohjaama Bitch Slap tule sekään jäämään historiaan muuna kuin rahan haaskauksena. Rintavan pääkolmikon lisäksi kukaan ei ole vaivautunut kirjoittamaan minkään valtakunnan persoonaa sivurooleissa toikkaroiville umpihulluille, vaan kaikki vastaantulijat ja takaa-ajajat ovat tyhmiä kuin pussillinen vasaroita.

Pääkolmikolla siis piisaa tissiä, mutta jos puhutaan edes hetki näyttelijäntyöstä, jokainen muijista voisi vastata kännykkäänsä sanoen: ”Mortiseilla, Rigor puhelimessa.” Bitch Slap on täydellinen tyhjänpantti, jonka vuoksi ei missään tapauksessa kannata tuhlata taantuman takia vähäisiä rahoja. Keskivertoa vetävämmillä kurveilla varustetun pääkolmikon lisäksi kaaoksen keskellä käyvät kääntyilemässä mm. Ron Melendez kurimukseen pää edellä tempaistavana partiopoliisi Fuchsina, Minae Noji nimensä mukaisena tappaja Kinkina, Herculeksenkin viittaa joskus kantanut Kevin Sorbo ketkuagentti herra Phoenixina, stuntkuningatar Zoe Bell kovaotteisena Rawhidena ja telkasta tuttu Lucy ”Xena” Lawless luostarin tehokkaana abbedissana.

John R. Grahamin score lainaa enemmän kuin yhden riffin Robert Rodriquezin Sin Cityn laulukirjasta, päävastuun musaraidalla kun kantaa raaoilla rykäisyllä rääkyvä sähkökitara ja rujo bluesrock.
Nimibiisi Bitch Slap (Take the Ride) on Daniel Cieplinskin käsialaa ja sen esittää hyvällä imulla runnova rytmiryhmä Rebel Vengeance.

Yhteenveto
Katukielessä bitch slap on litsari, avokämmenellä annettu lyönti jompaankumpaan poskeen (ja jos Jeesus on kyseessä, molempiin), mutta Jacobsonin vauhko, kuin ADHD:sta kärsivän lapsen keskittymiskyvyllä kasattu kliseekasa iskee kuin märkä sukka. Idioottien tekele ja sellaiset sitä katselevatkin.