Elokuva
Kun velipoika kuolee pimeissä olosuhteissa ja johtolangat sinkoavat syyttävän sormen kohti järjestelmää, on aika siivota kadut saastasta ja astua vastarintaan. Kyltymätön naistenmies, militantti kung-fu-taitaja, aito sielunveli ja pataässääkin tummempi Black Dynamite (Michael Jai White) on vauhtiin päästyään oikeudenmukaisuuden perikuva, minkä kokevat niin huumediilerit, näiden kätyrit kuin koko hemmetin hallintoporras viimeistä valkonaamaa myöten – unohtamatta tietenkään hienotunteisuutta kaipaavia mameja.

Yhdysvaltain tummempaa väenosaa puhutellut blaxploitaatiogenre eli kukoistuskauttaan 1970-luvulla. Alakulttuuri tuli eritoten tunnetuksi svengaavalla funk-musalla höystetystä actionista, joka käänsi valkoisen miehen asetelmat päälaelleen. Musta mies asetettiin sankarin rooliin, kun taas valkonaamat esitettiin petturillisina ja korruptoituneina roistoina. Blaxploitaation monet tunnuspiirteet näkyvät sivuosassa myös tämän päivän elokuvateollisuudessa, mutta harvemmin varsinaisessa pääroolissa. Black Dynamite tekee sääntöön poikkeuksen. Genreä hartaudella parodioiva toimintatykitys on viime vuoden hersyvimpiä tuulahduksia leffarintamalla.

Nimikkoroolin lisäksi myös käsikirjoituksesta yhdessä Byron Minnsin ja ohjaaja Scott Sandersin kanssa vastaava Michael Jai White on haalinut elokuvaansa kaikki klassikon ainekset. Irrallisten sketsien sijaan Black Dynamite on täysiverinen, joskin hapuileva, toimintaelokuva, joka kirvoittaa naurut joko tavoitellulla kankeudellaan tai hersyvän hauskalla aikakauden dialogilla. Vaikka kieli on ronskisti poskessa, ottaa elokuva itsensä riittävän vakavasti laistamatta itseironiasta. Black Dynamite onnistuukin ennen kaikkea tavoittamaan ajan hengen yhdistämällä genrensä hyvät ja parodian keinoin ne huonot puolet heikentämättä kuitenkaan varsinaista elokuvakokemusta. Lopputulos onkin kaikin osin pala aitoa blaxploitaatiota, jonka oikea tuotantovuosi unohtuu katsoessa.

Elokuvan dynamo on itseoikeutetusti Michael Jai White, joka vie roolisuorituksensa suoraan viileimpien valkokangasurosten sekaan. Niin mammojen lepytys kuin pahisten kurituskin luonnistuvat lihaksikkaalta näyttelijältä yhtä harkitun tyylikkäästi kuin veljien kanssa ghettoslangilla sanailu, jonka edessä suomenkieli joutuu häpeissään nöyrtymään. Toimintakohtaukset kaikessa hupaisuudessaan ovat notkean Bruce Leetä imitoivan näyttelijän bravuureita. Muut näyttelijät ovat suurelle yleisöllä tuntemattomampia ja jäävätkin muutamista näytönpaikoistaan huolimatta auttamattomasti taka-alalle.

Scott Sanders Black Dynamiten ohjaksissa pitää rainan jatkuvassa, alati yliampuvassa liikkeessä. Tempo kärsii välillä hivenen irrallisista kohtauksista, mutta ottaa useimmiten kaiken takaisin moninkertaisena heti seuraavassa välienselvittelyssä. Adrian Youngen genremusiikki on muun tuotannon tapaan laatujälkeä. Funkahtavalla soundtrackilla kuullaan asiaan kuuluvaa takaa-ajomusiikkia ja kiimaisten misujen kellistämisen jälkeisiä hempeilysaundeja, joista ennen kaikkea varsinaisen elokuvan tapahtumia kommentoivat lyriikat pistävät hymyilemään.

Tekniikka
1.78:1-kuva on erinomainen. Jälkikäsittelyssä kuvaa on tarkoituksellisesti heikennetty 1970-luvun tuotantoarvoja korostamaan, mutta tästä huolimatta tarkkuus, värisävyt ja etenkin mustan taso ovat lähes kauttaaltaan kiitettävät. Kuva onkin samanaikaisesti sekä vanhahtava että teknisesti huipputasoa.

Dolby Digital 5.1 -raita ei sen sijaan liiemmin nouse esille, mutta suoriutuu äänimaailmasta hyvin. Etukanavapainotteisuudesta huolimatta takakanavat ovat myös aktiivisessa käytössä. Matalat taajuudet sen sijaan murisevat vain ajoittain.

Lisämateriaali
Julkaisu ei sisällä lainkaan lisämateriaalia.

Yhteenveto
Black Dynamite on vilpittömällä sydämellä tuotettu parodia blaxploitaatiogenren klassikoista, mutta seisoo myös omilla jaloillaan. Michael Jai White loistaa pääroolissa yliviileänä naistenmiehenä ja kovaakin kovempana lähitaistelutaitajana, jonka sanallinen arkku hakee vertaistaan. Ehdoton kulttiklassikko.