Kaksinkertaisen karaten euroopan mestarin, parimetrisen ruotsalaissyntyisen Dolph Lundgrenin näyttelemä Jack Devlin on entinen FBI-kyttä, joka on pari vuotta aiemmin siirtynyt yksityisyrittäjäksi havaittuaan, että henkivartijan hommissa kamppailulajien taidolle on enemmän käyttöä kuin liittovaltion poliisissa. Devlin kutsutaan yleensä apuun siinä vaiheessa, kun puheet eivät enää auta. Suojellessaan hyvän ystävänsä Bobby Sternin (Peter Keleghan) tytärtä, Caseya (Padraigin Murphy), Devlin sokaistuu valopommin räjähdyksestä. Vaikka miehen näkö palautuukin entiselleen muutamassa sekunnissa, jättää traumaattinen kokemus jälkensä häneen. Jack Devlin onnistuu kehittämään itselleen pelon valkoista väriä kohtaan, kuten Kate Vernonin näyttelemä, paksuja sikareja tuprutteleva psykiatri, tohtori Rachel Stein, vakuuttavasti todistaa. Tästä syystä Devlin joutuu päivänvalossa käyttämään mustia laseja. Kyllä, luitte aivan oikein.

Mutta tarina vain paranee: samoihin aikoihin Bobby ja hänen vaimonsa kuolevat äkillisessä onnettomuudessa, ja kenet he ovatkaan valinneet ainoan tyttärensä huoltajaksi? Luonnollisesti Jack Devlinin, josta yllätyksekseen tulee sanavalmiin, etten sanoisi jopa näsäviisaan, yhdeksänvuotiaan tytön yksinhuoltaja. Tai ehkei kuitenkaan. Devlinin hulppeassa luksuskodissa asuu myös Saul Rubinekin näyttelemä Thomas, joka toimittaa eräänlaisen hovimestarin virkaa. Tosin ainakin minä päättelin hänen olevan todellisuudessa Devlinin rakastaja, joka on omaksunut taloudessa perheenemännän roolin.

Devlinin hyvä ystävä Tim Hastings, jonka roolissa nähdään Fred Williamson, (mistä näille asehulluille aina löytyy pataljoonan verran "parhaita ystäviä"?) ottaa luodin nahkaansa suojellessaan Kam Heskinin näyttelemää, huippumalli Cinder Jamesia tappouhkauksia lähettäneeltä psykopaatilta. Cinderin suojana on toki vakuuttava joukko alan ammattilaisia sekä kutakuinkin kaikki kynnelle kykenevät poliisit. Luonnollisesti näistä mämmikourista on enemmän haittaa kuin hyötyä, joten Devlin ottaa ystävänsä puolesta tehtäväkseen Cinderin suojelemisen ja syyllisen rankaisemisen.

Blackjack on jopa TV-sarjan esittelyjaksoksi kertakaikkisen typerryttävää katsottavaa, sisältäen häkellyttävän määrän alan kuluneimpia kliseitä. Elokuvan alkupuolella Devlin tutkii Bobby Sternin asuntoa, ja näkee parvekkeelta uima-altaan vieressä olevan trampoliinin. Voi sitä katsojan yllättyneisyyden määrää, kun hetkeä myöhemmin Devlin pomppii trampoliinilla järeä pistooli kummassakin kädessä ammuskelemassa parvekkeelta tulittavia venäläisiä gangstereita. Kun Devlin ensimmäisen kerran tapaa Cinder Jamesin, tämä on hotellihuoneensa parvekkeella juuri kiipeämässä kaiteen yli vahvassa lääketokkurassa. Mikä yllätys, supermallimme onkin lääkkeiden väärinkäyttäjä. Kukapa olisi arvannut? Ette muuten ikinä usko, että Cinder Jamesin ahdistelija onkin hänen ex-miehensä, joka ei kestä entisen puolisonsa menestystä. Entäpä kohtaus, jossa psykopaattimurhaaja siteeraa tunteella Shakespearen klassisia säkeitä hullun kiilto silmissään. Uskokaa tai älkää, samaisen psykopaatin työpöydällä on purkki, jossa on... perhonen. Kohtauksessa, jossa Jack Devlin kompuroi, aurinkolasinsa hukanneena, lattialla lainehtivassa maidossa, kuin Terminator 2:sta tuttu T-1000 sulassa lyijyssä, repesin täysin. Vähintään valtiomiestason suojelua osakseen saava valokuvamalli muuten kuljetetaan piiloon syrjäiseen motelliin huomaamattomasti kolmen limusiinin saattueella.

No niin, eiköhän tuo jo riitä antamaan hieman käsitystä siitä, millaisen kalkkunan kanssa ollaan tekemisissä. Dolph Lundgrenista ja näyttelemisestä on hieman kornia puhua samassa lausessa, joten tyydyn lyhyesti toteamaan, ettei miehen yksi-ilmeinen olemus ole suinkaan tämän tekeleen tasottominta antia. Siinä, nyt olen melkein kehunut Dolph Lundrenia, voinen vetäistä uskottavuuteni leffakriitikkona vessanpytystä. John Woon kädenjälkeä elokuvasta löytyy muutaman sujuvasti vasemmalla kädellä ohjatun toimintakohtauksen verran. Henkilöohjaajana ja juonen kuljettajana herra Woo ei ole vakuuttanut tasokkaampien käsikirjoitusten kanssakaan, joten turha odottaa liikoja Blackjackin osalta.

Kuva
TV-alkuperä huomioiden DVD:n kuva on tyydyttävällä tasolla, vaikka kuvassa hieman kohinaa esiintyykin. Levyn kuvasuhde 1.33:1 lienee alkuperäinen, vaikka IMDb väittääkin Blackjackin alkuperäiseksi kuvasuhteeksi peräti 2.35:1. En ole kuitenkaan koskaan kuullut TV-elokuvia kuvattavan moiselle kuvasuhteelle.

Ääni
Äänipuolella tarjolla on kaksikanavainen Dolby Digital -ääniraita, ilman surround-bittiä. Elokuvan dialogi toistuu kirkkaasti, mutta toimintakohtausten äänitehosteet jäävät melko ponnettomiksi. Tuskin tähän tekeleeseen tuon parempaa ääniraitaa kuitenkaan olisi edes tarjolla.

Lisämateriaali
Muuta lisämateriaalia ei ole tarjolla kuin traileri.

Yhteenveto
Kenties tämä julkaisu on tarpeellinen pahimmille John Woo -addikteille, joiden on omistettava kaikki Woon ohjaamat elokuvat. Sen sijaan laadukasta toimintaviihdettä odottavat katsojat saattavat kokea itsensä huijatuiksi. Sopivassa mielentilassa (lue: riittävästi promilleja) katsottuna Blackjack saattaa kuitenkin kaikessa kliseisyydessään olla riemukasta katseltavaa.