Vuonna 1999 elokuvateattereihin saapunut Blair Witch Project on kiistämättä mestariteos. Vaikka Blair Witch Projectin elokuvallisista arvoista välittäisikään, elokuvan saavutuksia voi silti kieltää. Blair Witch Projectin tekeminen maksoi naurettavat 60 000 dollaria, ja kokonaistuottoa se keräsi maailmanlaajuisesti huimat 249 miljoonaa dollaria. Kengännauhabudjetilla tehty elokuva ei ollut varsinaisesti halpa, sillä tuotantoyhtiö käytti sen markkinointiin komeat 25 miljoonaa. Mutta juuri tämä markkinointi tekee elokuvasta mestariteoksen. Teatterissa nähtävää tarinaa kun ei markkinoitu fiktiona, vaan tositapahtumana. "Kateissa"-julisteita levitettiin, hatusta vedettyjä lehtijuttuja metsässä asustavista noidista kirjoitettiin, ja jopa IMDB:ssä näyttelijät olivat listattu "kateissa, luultavammin kuolleet" -osastolle. Ihmiset halusivat nähdä Blair Witch Projectin pelkästä uteliaisuudesta.

Lokakuussa 1994 kolme elokuva-alan opiskelijaa lähtevät tekemään dokumenttielokuvaa legendan mukaan metsässä asustavasta Blair-nimisestä  noidasta, joka on tarinan mukaan vastuussa vuonna 1940 tapahtuneista lasten katoamisista. Elokuvan suvereenin pääosakolmikon muodostavan Joshua Leonard, Michael C. Williams ja Heather Donahue haastattelevat jonkin aikaa ensin paikallisia legendan tiimoilta, mutta hyvin pian suunnataan metsään, josta noita olisi tarkoitus löytää.

Niin hienosti kuin markkinointi töitä tekikin, Blair Witch Project on ihan oikea elokuva, eikä suinkaan kolmen elokuvaopiskelijan yritys tehdä dokumenttielokuva. Tarina on kuitenkin puettu tyylikkäästi kotivideomaiseen muotoon. Kuva on kaiken aikaa äärimmäisen rakeista, ja yöllä ollaan taskulampun ja kameran "night vision" -ominaisuuden varassa. Hieno oivallus tekijöiltä on ollut rajoittaa kameroiden käyttö minimiin. Kuvakulmaa ei todellakaan nähdä kuin pääosakolmikon silmin ja sitäkin vain sieltä, mihin he sattuvat kameran kanssa pyörimään. Termi "käsivarakamera" saa täysin uuden merkityksen Blair Witch Projectissa, sillä kun joku juoksee, niin silloin myös juostaan. Kamera ei oikeastaan missään vaiheessa pysy vakaana, ja tämä aiheuttaa heikkovatsaisille oman ongelmansa.

Mikä yllättävää, Blair Witch Projectin markkinoinnin takana on myös hyvä elokuva. Dokumentin vaatteisiin puettu elokuva tuo hienosti esille tunnetun, mutta hyvin harvojen soveltavan totuuden: se mitä ei näe, on huomattavasti pelottavampaa kuin se, minkä näkee. Jos elokuvan oletettu pelottava voima, noita, olisi jollain muotoa näytetty heti elokuvan alussa, olisi Blair Witch Projectin teho laskenut huomattavasti. Elokuva pistää kaiken yhden kortin varaan. Katsojan on pystyttävä kuvittelemaan uhka ja eläytymään kolmen nuoren ongelmatilanteeseen. Eläväistä mielikuvitusta vaativan elokuvan ongelma onkin juuri tässä. Jos oman pulssin nousuun tarvitaan jotain konkreettista, oli se sitten hirviö tai shokkiefekti, ei Blair Witch Project pysty tarjoamaan juuri mitään. Elokuva hyytyy silloin pelkäksi päämääräämättömäksi juoksenteluksi, jossa ei ole edes kunnollista loppua.

Jokseenkin täysin tuntematon näyttelijäkalusto oli elokuvalle ns. pakkorako ottaen huomioon lähestymistavan aiheeseen. Yleensäkin kauhuelokuvissa on hyvä olla mr. ja mrs. tuntemattomuuksia, sillä näin katsoja ei pysty pelkästä casting-listasta kertomaan henkilöiden kuolemisjärjestystä. Yllättäen koko pääosatrio tekee kuitenkin hyvää jälkeä rooleissaan. Mitään luonnenäyttelyä elokuvan käsikirjoitus ei Donahuelta, Williamsilta tai Leonardilta vaadi, mutta kaikki näyttelijät pystyvät kuitenkin juuri siihen, mitä tämäntapainen elokuva vaatii. Henkilöistä alkaa välittää, ja kun tilanne muuttuu yhä epätoivoisemmaksi, on katsoja kuin yksi ryhmän jäsen. Vaikka yleisen paniikin, epätoivon ja kolmikon välisessä riidankylvännässä mennään välillä hieman ylikin, pysyy paketti kuitenkin kasassa. Missään vaiheessa henkilöiden käytös ei tunnu epäluontevalta.

Pelottelutavastaan johtuen elokuvan katsojat jakaantuvatkin erittäin rankasti kahtia. Blair Witch Project on joko surkea rahastus tai sitten pelottava kauhuelokuva. Allekirjoittaneen jännityksestä vastaava aivopuoli alkoi valitettavasti pyörimään hieman liian myöhään, jolloin en saanut kaikista elokuvan tapahtumista kaikkea tehoa irti. Kokonaisuutena Blair Witch Project nousee kuitenkin selkeästi parempien kauhuttelujen sarjaan. Elokuvassa on esimerkillisesti käytetty hyväksi niinkin yksinkertaista miljöötä kuin metsää. Sakea metsä yhdistettynä rakeiseen kuvaan saa katsojan helposti näkemään omiaan. Yön epämääräiset  ja paikantamattomat äänet saavat selkäpiin mukavasti karmimaan. Elokuvan edetessä metsä nouseekin neljänneksi päähenkilöksi, jota seuraa vähintään yhtä paljon kuin varsinaisen ryhmän jäseniä.

4:3 -kuvaa on huono lähteä arvioimaan, sillä kuva on puhtaasti laadullisesti tarkastaltuna surkeaa. Mutta opiskelijabudjetilla tehtyyn dokumenttielokuvaan kuuluvat huonot kamerat luonnollisena osana, ja näin kuva on kauttaaltaan rakeinen. Muutenkin kuva on heikkolaatuista, mutta näin on kuitenkin ollut tarkoituskin.

Ääni
Kuten kuvassakin, myös äänipuolella elokuvan tarkoitusperät rajaavat selvästi mahdollisuuksia. DD2.0-ääniraita kuitenkin onnistuu siinä tärkeimmässä, tunnelman luomisessa ja on laadullisesti ihan kelvollinen. Dialogi kuuluu usein varsin epäselvästi, eivätkä efektitkään ole puhtaita. Dokumentaarinen linja pitää siis myös audiototeutuksen osalta.