Elokuva
Mikä syynä, kun kaljupäiset ihmiset alkavat tappaa ystäviään ja perheenjäseniään? Huumeet tietenkin. Jeff Liebermanin varhaistuotannon elokuvassa (joka lienee samalla miehen koko uran kohokohta) Blue Sunshinessa (1976) kokeellista LSD:tä popsineet onnettomat menettävät kymmenen vuoden kuluttua hiuksensa ja muuttuvat kovan migreenin saattelemana mielipuolisiksi murhaajiksi. Pääosin pelkästään kauhutteluja sittemminkin ohjannut Lieberman onnistuu Blue Sunshine –elokuvassaan leikittelemään eri genrejen kanssa, mihin yhdistyy vielä vastustamaton 70-luvun lähestymistapa, jonka lopputuloksena on varsin mukava genreraina.

Blue Sunshine määrittelee päägenrensä heti alkuminuuteilla. Elokuva alkaa osapuilleen siitä, kun charmantti nuorimies esittää ystävilleen Frank Sinatraa, sekoaa yllättäen täysin ja alkaa työntää seurueen hameväkeä iloisesti roihuavaan takkaan – ja tämä on vielä hauskempaa miltä se kuulostaa. Itse tarina keskittyy samaiseen seurueeseen kuuluvaan Jerry Zipkiniin (Zalman King), joka yrittää selvittää, mitä ihmettä oikein on tapahtumassa. Ei kuulosta ehkä kummoiselta, eikä se sitä varsinaisesti olekaan, mutta 70-luvun genre-elokuvien ystäville elokuva on varmasti silkkaa jalometallia.

Toisin kuin useimmat lajitoverinsa, Blue Sunshine on kokonaisuutena yllättävän eheä. Dialogi on mukavan luontevaa, ja näyttelijätkin suoriutuvat arkisista rooleistaan kunnialla. Vaikka elokuva sisältääkin perinteiset kauhuelementit, ja tarina on tutun absurdi, pyörii kaiken hölmöilyn keskellä aidon oloisia olentoja, mikä on yksi elokuvan valttikorteista. Blue Sunshine ei ole myöskään alusta loppuun pelkkää kauhua – päinvastoin. Suurilta osin trilleriä muistuttava meno sisältää taskulampun ja keittiöveitsen heiluttelemisen lisäksi kissa & hiiri –hiiviskelyä isossa ostoskeskuksessa, off road –takaa-ajoa ja muita eri genreistä karanneita pätkiä. Niin, ja kukaan ei edes harrasta seksiä.

Aivan kuten kaikissa itseään kunnioittavissa kauhuelokuvissa, myös Blue Sunshinessa on rivien väliin ahdettua yhteiskuntakritiikkiä. Vapaa ja valloittava 60-luku on poljettu menneisyyteen ja entiset happohuulet ja kampusdiilerit ovat perheenäitejä, lääkäreitä, poliiseja ja kongressin edustajia, mutta elokuva ei tunnu antavan vastausta siihen, mitä se tällä yrittää sanoa. Oliko 60-luku harha-askel, joka vaanii vapaustaistelijoitaan painajaismaisten takautumien kautta uuden vuosikymmenen kylmässä puristuksessa? Tähtääkö Zipkin asekaupassa maalitaulua vai vieressä seisovaa poliisia, ja miksei hän ammu? Ken tietää.

Tekniikka
Anamorfinen 1.78:1-suhteen kuva vilisee roskia ja näyttää 70-luvulla valmistuneelta pikkubudjetin elokuvalta, mutta laatu ei missään vaiheessa pääse häiritsemään. Nykyajan kristallinkirkkaalle CGI:lle turtuneille silmille se lähentelee jopa tehokeinoa. Ääniraitoja löytyy kaksi: Dolby Digital 2.0 –raita sekä alkuperäinen monoraita. Äänet toistuvat selkeästi ja ajavat asiansa yksinkertaisen karmivaa musiikkiraitaa myöten.

Lisämateriaali
Lisämateriaalia Special Edition –julkaisusta löytyy mukavasti. Liebermanin ohjaama lyhytelokuva The Ringer (19 min.) on sanalla sanoen loistava. Satiirisin ottein markkinointiin pureutuva lyhäri todistaa, että nuoret ostavat mitä tahansa, kunhan markkinointi on kohdallaan.

Ohjaajan kommenttiraita on myös mielenkiintoista kuunneltavaa, ja se antaa hyvin yksityiskohtaisen kuvan siitä, millaista on kuvata elokuva viidessä viikossa.

Lieberman on Lieberman on puolituntinen videohaastattelu ohjaajasta. Lieberman turisee muutaman sanan tekemistään elokuvista ja käyttää ison palan ajasta kertomalla tarinaa Star Warsista, ja miten se oli ”hänen ideansa”, ja kuinka koko fraasi on pelkkää potaskaa. Katsomalla selviää.

Lisäksi levyltä löytyy alkuperäinen teatteritraileri (sekä yhdeksän muuta traileria), ohjaajan filmografia ja kuvagalleria. 

Yhteenveto
Blue Sunshine on mainio pätkä takavuosien kauhuelokuvien ystäville, ja muut taas eivät todennäköisesti tartu siihen vahingossakaan. Special Edition on kelpo julkaisu ja lisämateriaalia on ilahduttavan paljon vanhalle marginaalielokuvalle.