Elokuva
Brüno (Sacha Baron Cohen) on itävaltalaisen muotibisneksen kirkkain guru, umpihomo itsekkyyden perikuva, jonka sana in tai out -listoilla on laki. Vaan kun itseään täynnä oleva vekkuli erehtyy menemään Pradan muotinäytökseen suunnittelemansa tarrapuku päällä, hän aiheuttaa kaaoksen, jonka seurauksena herra saa kenkää tv-ohjelmastaan Funkyzeit, sekä niin portti- kuin lähestymiskiellon Euroopan jokaiselle catwalkille. Julkisesta nolauksestaan loukkaantunut Brüno päättää lähteä tähdeksi Amerikkaan, ainoana tukenaan pomoonsa palavasti rakastunut assistenttinsa Lutz (Gustaf Hammarsten). Miehen hinku tähdeksi taivaalle on niin kaiken muun alleen peittävä, että tämä on valmis mihin tahansa tekoihin saadakseen itselleen kuuluisuutta.

Enemmän kuin naurattaa, Brüno tyrmistyttää siekailemattomalla roisiudellaan, vaikka kyllä sen 83 minuutin kestoon mahtuu tukussa hekotettavaakin. Brünon iskusektori on kuitenkin kapeampi kuin Sacha Baron Cohenin edellisen superhitin Boratin (2006), jonka universaalit pölinät antoivat aiheille antoisamman maaperän. Brünon tuhohuumorin kohteena ovat miltei pelkästään homofobikot, jotka kyllä sitten saavatkin siinä määrin hurjan ryöpytyksen, että melkein sääliksi käy. Kammottavalla tekno- ja diskomusalla kuorrutetun kokonaisuuden kakomatta nielemistä ei helpota sekään, että siinä missä Borat oli sovinistinen sika ja rankka rasisti, hahmo oli kuitenkin samalla sympaattinen iso lapsi, jonka ison maailman dissaaminen ei ollut ilkeyttä, vaan vain koti(maa)kasvatuksen tulosta. Brüno sitä vastoin on jo pohjimmiltaankin inhottava ilmestys, ihmisiä tahallaan ignooraava muotispede, jonka tapaisia henkilöitymiä löytyy helposti myös kotosuomen tähtidisainereista ja vaatemalleista, joiden pikkuriikkinen maailma on vain ja ainoastaan oma napa. Mutta Sacha Baron Cohen on pohjimmiltaan niin erinomainen näyttelijä ja hahmonsa viimeistäkin hilpeää hinttiklisettä myöten rakentanut, ettei Brünonkaan über-roisien sikailujen parissa voi olla tyystin viihtymättä.

Boratin ja Ali G:n tapaan myös Brünon konsepti on yksinkertainen: etsitään suuri ja mahdollisimman medianäkyvä joukkotilaisuus, heitetään sen keskelle Sacha Baron Cohen kontroversiaalissa hahmossa herättämään hämmennystä ja tallennetaan pahaa-aavistamattomien katselijoiden kauhistuneet reaktiot selluloidille. Se karmaisevin, ja samalla hauskin komiikka revitään tälläkin kertaa Brünon ja ihka oikeiden ihmisten kohtaamisista, joissa itseään avoimina ja ymmärtäväisinä pitävät henkilöt paljastavat sielunsa niin rankoin seurauksin, ettei aina tiedä pitäisikö punaniskojen, poliitikkojen, käännytystä harrastavien kirkonmiesten tai Israelin ja Hamas-järjestön edustajien totaalista hämmennystä, kiukkua ja yksinkertaisuutta itkeäkö vaiko nauraa.

Samalla Sacha Baron Cohen on elokuvaansa tehdessään asettanut itsensä muutamankin kerran todelliselle tulilinjalle, sillä pään aukominen al-Axan marttyyrien prikaatin johtohahmolle Libanonissa tai metsästyskivääriä kantavan, juopuneen punaniskan telttaan munasillaan tunkeminen olisi voinut käydä miehelle kohtalokkaaksikin.
Nähtäväksi jää myös kuinka kauan Brünon tiimoilta käräjöidään jälkikäteen, sillä jo Boratinkin tempaukset nostattivat Cohen & kumppaneita vastaan useita syytteitä.

Koko homman dynamona häärii, hinkkaa, keikuttaa ja paljastelee yliveto Sacha Baron Cohen, joka on luomansa maailman ehdoton kuningas, hullu nero, joka on osunut viisasten kiveen luomillaan henkilöhahmoilla ja konseptilla, joka kuitenkin Brünon myötä taitaa olla jo lypsetty loppuun. Ruotsalainen Gustaf Hammarsten on niin ikään aivan uskomattoman aito Lutz, isäntäänsä täysillä rakastunut pikkumies, joka on valmis mihin tahansa nöyryytykseen saadakseen tältä huomiota ja taputuksen. Kaksikon yhteisissä kohtauksissa on synkka kohdallaan ja huumori hempeimmillään. Loput porukasta ovat pääosin jenkkiläisiä poliitikkoja, kirkonmiehiä, tv-juontajia sekä suuren maailman superstaroja (mm. Bono, Sting, Slash, Elton John, Snoop Dogg, Paula Abdul), joita kaikkia pistetään sääliä tuntematta alta lipan.

Yhteenveto
Brüno on enemmän gay kuin mikään leffa ennen sitä ja samalla homofobisin elokuva, mitä koskaan on tehty. Se provosoi, ärsyttää ja haastaa, sen huumori on kipeää, ilkeää ja paikoin puhtaan perverssiä, mutta pelottavin asia on se, että sen syvin totuus ja sanoma tulee ihka oikeiden ihmisten sanoista ja edesottamuksista.