Elokuva
Michael Gordon Peterson (s. 1952) halusi elämässään vain yhtä asiaa. Tulla kuuluisaksi. Päästäkseen tavoitteeseensa epävakaa hyvän perheen tuhlaajapoika marssi haulikon kanssa postitoimistoon, sai saaliikseen parikymmentä puntaa ja tuomittiin vuonna 1974 aseellisesta ryöstöstä. Siitä alkoi yli sata rangaistuslaitosta
käsittävä ja edelleen jatkuva laitoskierre, jonka aikana hänestä tuli Charles "Charlie" Bronson, Ison-Britannian väkivaltaisin vanki. Sittemmin kahdesti vapautettu, mutta aina mieron tielle palannut taparikollinen on hankkinut vaarallisen miehen maineensa vartijoiden ja kanssavankien lukemattomilla pahoinpitelyillä, joita osaa ovat siivittäneet erikoiset panttivankitilanteet, vaikka on tiilenpäitä lukiessa syntynyt myös useita kirjoja, palkittuja taideteoksia ja roppakaupalla julkisuutta. 

Liikanimensä legendaariselta toimintaelokuvatähdeltä lainanneen Charles Bronsonin (Tom Hardy) fiktiota faktaan sekoittava syöksykierre on henkilökuva psykopaatista, jonka mielivaltainen alter ego tekee väkivallasta ilmaisun välineen omassa sairaassa maailmassaan. Ohjaaja Nicolas Winding Refnin ja enemmän tuotantopuolella nimeä hankkineen Brock Norman Brockin raflaava, mutta objektiivinen käsikirjoitus ei edes yritä selittää tai ymmärtää mielipuolen psyykettä, jonka avaamiseen nähdyn perusteella tarvittaisiinkin pieni armeija lanttumaakareita. Vaikka tarina tuo esille myös hurjimuksen sympaattiset ja inhimilliset piirteet isänä, avomiehenä ja vanhempiensa rakastamana poikana, ne eivät tee hänestä samaistuttavaa antisankaria tai surullista klovnia, joka olisikin vain järjestelmän uhri, kuten elokuva tuntuu rivien välistä yrittävän sanoa. 

Yksilökuvausta laajemmassa mittakaavassa elokuvasta kumpuaa anarkiaklassikko Kellopeliappelsiinin (1971) provosoivaa nihilismiä erityisesti samankaltaisen päähenkilönsä osalta, kuitenkin vailla sen väkivaltaa analysoivaa ulottuvuutta ja yhteiskunnallista viitekehystä, joka oli läsnä myös Charles Bronsonin australialaisen vastineen Mark "Chopper" Readin rujossa elämänkerrassa Chopper (2000). 

Ankaralla Pusher-trilogialla (1996, 2004, 2005) huomiota herättänyt ja Hubert Selby Jr:n testamentilla, davidlynchmaisella indie-trillerillä Fear X (2003) kansainvälistynyt tanskalainen Nicolas Winding Refn virittää visuaalisesti rumankauniin art house -leffansa musiikkivideomaisilla kollaaseilla täytetyksi sarjaksi
harkittuja, visuaalisesti mieleenpainuvia kohtauksia, joista ei kuitenkaan muodostu eheää, koherenttia kokonaisuutta. Sellaista, joka konkreettisesti tiivistyisi jatkumoksi, jossa on alku, keskikohta ja loppu. Väkivalta on sen synnyttäjänsä tavoin rumaa ja sattuvaa, sillä silti itseisarvona mässäilemättä tai yksityiskohdilla maiskuttelematta. 

Klassisen näyttelijäkoulutuksen omaksunut ja kotimaassaan Britanniassa arvostettuna teatterikykynä ansioitunut Tom Hardy tekee vaarallisen hulluna Bronsonina elämänsä roolin. Aiemmin lähinnä pienissä sivuosissa (Isku Mogadishuun, Marie Antoinette, RocknRolla) nähty, ehkä parhaiten tähtilaivastoa uhkaavan diktaattorin maskin takaa sarjan uuden sukupolven jäähyväiselokuvassa Star Trek: Nemesis (2002) tunnistettavan Hardyn hämmästyttävällä, pelottavalla tavalla esittämäkseen ihmiseksi muuntautuminen on malliesimerkki metodinäyttelemisestä, joka tulee suurella todennäköisyydellä tekemään hänelle saman kuin Romper Stomper (1992) Russell Crowelle tai Trainspotting (1996) Ewan McGregorille: tarjoamaan käyntikortin Hollywoodiin. 

Yhteenveto
Vuosien saatossa pienten piirien kulttielokuvaksi kasvavan Bronsonin valtti ei ole sen sisältö tai toteutus, vaan nimiosassa elämänsä roolin tekevän Tom Hardyn häikäisevä tour de force.