Elokuva

Don Coscarelli tunnetaan ehkä parhaiten Phantasm-elokuvien ohjaajana ja käsikirjoittajana, mutta miehen viimeisin teos, Bubba Ho-tep on aivan jotain muuta kuin nämä aiemmin mainitut ala-arvoiset kauhutteluelokuvat. Bubba Ho-tepia voidaankin pitää lähinnä Coscarellin puolihomagemaisella irvailulla hänen aiempia elokuvia kohtaan. Tällä kertaa mies ei yritä tehdä ns. kunnon kauhuelokuvaa vaan ottaa aiheeseen komediallisemman ja huomattavasti draamapainotteisemman lähestymistavan. Valinta on osoittautunut oikeaksi, sillä Bubba toimii vallan mainiosti.

Elokuvassa Coscarelli yhdistelee taitavasti eri genre-luokkien parhaita paloja, luoden niistä toimivan kokonaisuuden. Hän niputtaa yhteen perinteistä kauhua (ilman cgi-taiteilua), ripauksen sarkastista ja ironista komediaa (pureva dialogi) sekä toimivan draamapuolen, joka tekee elokuvaan syvimmän vaikutuksen. Toisin kuin on annettu ehkä ymmärtää, Bubba Ho-tep ei ole kauhuelokuva. Se on tarina yksinäisyydestä, unohduksesta ja ennen kaikkea vanhenemisesta.

Elvis Presley-imitaattori Sebastian Haff (Bruce Campbell) viettää ansaittuja eläkepäiviään syrjäisen vanhainkodin hoivissa. Muutama vuosi takaperin Haff oli vielä alansa parhain imitoija, jota naiset rakastivat ja miehet kadehtivat. Viallinen lonkka kuitenkin katkaisi miehen jo ehtoopuolelle edenneen uran, kun hän putosi kesken esityksen lavalta ja vaipui syvään koomaan vuosiksi. Herättyään maailma oli toinen. Sebastian Haff ei enää pysty esiintymään ja tarvitsee apua jopa vessassa käymisessä. Puhumattakaan siitä surkuhupaisasta tosiasiasta, että hänen alapäässään on tomaatin kokoinen kasvain, jota hoitajan pitää rasvata vaseliinilla päivittäin.

Elämä ei ole helppoa ja yhdistelmän tekee vieläkin tuskaisemmaksi se, että kukaan ei ota Haffia enää tosissaan. Mies nimittäin vannoo kivenkovaan olevan se aito ja oikea Elvis, sillä hän vain halusi päästä eroon oravanpyörästä ja vaihtoi samalla osia alan parhaan imitaattorin kanssa. Ainoa ihminen kuka häntä uskoo on, ei sen enempää eikä vähempää, kuin vanhainkodissa asuva John F. Kennedy (Ossie Davis). Ainoa epäkohta tässä vain on se, että Kennedyn ihonväri on vaihtunut sitten 22. 11. 1963 Texasin tapahtumien jälkeen.

Eläkepäiviään viettävät entiset julkkikset saavat uutta potkua elämäänsä, kun vanhainkotiin saapuu kutsumaton vieras. Hieroglyfeja kirjoitteleva muumio on saapunut vanhainkotiin skarabeen kanssa ja vanhuksia kuolee päivä toisensa jälkeen. Kukaan ei tiedä syytä, paitsi Elvis ja JFK. Lähes rullatuolinoman JFK:n ja kävelykeppiä tarvitsevan kung fu -Elviksen on saatava tämä vanhuksia tappava muumio kuriin.

 Bubba Ho-tepin kantavia voimia ovat ehdottomasti Bruce Campbellin ja Ossie Davisin roolisuoritukset.. Näistä etenkin ensimmäinen onnistui vakuuttamaan allekirjoittaneen täydellisesti. En olisi voinut kuvitella, että tämä legendaarinen one-linereita heittelevä camp-tähti pystyisi oikeasti tekemään näinkin vahvan draamasuorituksen. Tietenkin Campbell on legenda omalla sarallaan, sillä kukapa voisi kuvitella Evil Dead -trilogiaa ilman Brucea, mutta näiden painotukset ovatkin olleet aivan muilla osa-alueilla.

Bruce on todellakin elämänsä vedossa sarkastisen ikääntyyneen Elviksen roolissa. Jos jokaisella näyttelijällä on elämässään se yksi ja paras suoritus, niin uskon tämän olevan herra Campbellin sellainen. Sääli vain, että elokuvan budjetti ja luonne eivät ole antaneet sille puitteita kunnon tunnustukseen. Bubba Ho-Tep on voittanut monia pikkupalkintoja, mutta suurimmat potit ovat jääneet saamatta. Yhtään liioittelematta, jos Bruce Campbellin suoritusta vertaa esim. tämänvuotisiin Oscar-ehdokkaisiin (Bill Murray, Sean Penn), ei mies häviä taidoissaan yhtään heille.

Toisessa päärolissa nähtävä Ossie Davis on myös sopivassa vedossa ja tämä onkin miehen paras roolisuoritus sitten Spike Leen Do the Right Thing -elokuvan. Mustaihoinen JFK ei ole koskaan ollut uskottavampi.

Erityismaininnan ansaitsee myös elokuvan vangitsevaa soundtrack. Brian Tyler on kohtalaisen uusi tulokas säveltäjärintamalla, mutta jo pelkästään Bubba Ho-tepin sävellykset riittävät vakuudeksi miehen ammattitaidosta. Tunnelmallinen ja melankolinen musiikki sopii elokuvaan kuin kääreet muumion ympärille. Tämä onkin Bruce Campbellin suorituksen ohella yksi Bubban kantavia voimia.

Kokonaisuudessaan Bubba Ho-tep on viime vuosien vakuuttavimpia pienibudjettisia elokuvia. Se on erinomainen osoitus siitä, että pelkästään rahalla ei saa laatua vaan mukana pitää olla myös tunnetta ja antaumusta. Loistavasti sekoittuva draama, mysteeri ja komedia tuovat elokuvaan ripauksen omalaatuisuutta, jonka ansiosta se erottuu varsin virkistävällä tavalla edukseen nykyelokuvien keskuudesta.

Kuva

Ottaen huomioon elokuvan budjetin ja tuotantovälineet, on MGM:lle annettava iso kiitos dvd:n laadusta. Vaikka kuvasta löytyy ajoittain kohinaa, pysyy se silti varsin siedettävällä tasolla. Terävyydessä on hiukan parantamisen varaa, mutta ylipehmeä kuva ei missään vaiheessa silti ole.

Elokuvan värimaailma pääsee hyvin oikeuksiinsa dvd:lla ja koko värispektri tuodaan katsojan silmien eteen varsin erinomaisella tavalla. Syvät ja erottelukykyiset värit ja rajaukset pysyvät hyvin kontrollissa ja saavat kuvaan uutta ulottuvuutta ja tunnelmallisuutta. Mustan taso näyttää juuri niin hyvältä kuin voi olettaakin. Toinen ääripää, valkoinen, on myös lähes täydellisen puhdas. Yksittäisiä artefakteja lukuun ottamatta kuvaan voi olla varsin tyytyväinen.

MGM on tehnyt kiitettävää työtä Bubban parissa, mutta aivan parhaaseen suoritukseen dvd ei vielä yllä. Tosin kun jälleen suhteutetaan elokuvan laatu sen budjettiin, niin ei voi olla muuta kuin erittäin tyytyväinen tähänkin siirtoon.

Ääni

Bubba Ho-tepin äänimaailma on sekin erittäin positiivinen yllätys. Hyvästä miksauksesta nauttiva 5.1 Dolby Digital -raita tarjoaa katsojalle tiiviin elämyksen. Erittäin tunnelmallinen ääniraita on edukseen etenkin elokuvan alkupuolella, mutta pysyy hyvin kasassa myös elokuvan loppupuolella. Etukenttään on saatu sopivasti elämää ja katsoja tuntee hyvin elävänsä tilanteen mukana. Parhaimmat hetket kuitenkin koetaan surround-iloittelussa Bubban alkupäässä, kun Elvis ottaa kung fu -erää lentävän torakan kanssa.

Surroundeja käytetään kiitettävästi hyväksi läpi elokuvan, paikoitellen jopa todella luovasti. Dialogi toistuu varsin kirkkaasti ja taustalla soiva fiilistelevä musiikki ei peitä äänimaailmaa alleen vaan elää sen mukana. LFE-kanava on saanut myös osakseen varsin painokasta ja huoliteltua suunnitelmallisuutta eikä ylilyöntejä ilmene.

Äänen erottelukyky raidalla on mitä mainioin, vaikka se ei ylläkään referenssimateriaalin tasolle. Kokonaisuus on taidolla parsittu ja sitä kelpaa kuunnella. Tähän kun lisätään vielä Brian Tylerin loistava score, niin elämys on valmis.

Lisämateriaali
Extra-puoli polkaistaan käyntiin kahdella maittavalla kommenttiraidalla. Ensimmäisellä ääneen pääsevät ohjaaja/käsikirjoittaja Don Coscarelli ja elokuvan päätähti Bruce Campbell. Miehiltä irtoaa varsin hupaisaa kommenttia ja he tarjoavat paljon kiintoisaa faktaa elokuvan tiimoilta. Coscarelli ja Campbell tuntuvat varsin luontevilta keskustellessaan toistensa kanssa. Elokuvan toinen ääniraita on kuitenkin se ns. "herkkupala". Kyseessä on nimittäin pesunkestävän Elvis Presleyn oma kommenttiraita, joka on äänitetty salaisessa paikassa. Popkornia mussuttava Elvis elää Bubban mukana ja tavailee omia kokemuksia ja reaktioita tapahtumien tiimoilta. Hymyä suupieliin nostaa etenkin Elviksen päättelykyky elokuvan aiheesta ja sen tarinan etenemisestä. Ensimmäinen raita on kelpo kuunneltavaa, mutta Bruce Campbellin tulkitsema Elvis-raita vie katsojan mukanaan sen hervottomalla kerronnallaan.

Joe R. Lansdale Reads From Bubba Ho-tep (1.78:1, 7:57 min) on lyhyt lukutuokio Lansdalen novellista, johon elokuva perustuu. Kuvataiteen saattelema lukutuokio on nautinnollinen ja kestää hyvin toistuvia katselukertoja.

Poistettuja kohtauksia on kolme kappaletta. Ensimmäinen on nimeltään Hallway ja siihen on saatava kommentit Coscarellilta ja Campbelilta. Pituutta löytyy 2:25 ja kuva esitetään 1.85:suhteella. Toinen kohtaus on Lady's Room -nimellä kulkeva pätkä, johon on myös saatavilla kommentit aiemmin mainituilta herroilta. Pituutta löytyy 49 sekunnin verran. Kolmas ja viimeinen on "Footage from the Temple Floor", jolla pituutta 2:09 minuuttia.

Making of Bubba Ho-tep -osio on jaettu viiteen alaosioon. Ensimmäisenä on luonnollisesti itse Making of, jolla pituutta 24:37 minuuttia ja featurette esitetään 1.85:1 suhteella. Making of kattaa hyvin elokuvan osa-alueet eikä turvaudu liialliseen selkääntaputteluun. Äänessä ovat niin ohjaaja kuin näyttelijätkin ja Making of on omiaan tuomaan hiukan lisäperspektiiviä elokuvaan, tosin se olisi saanut olla hiukan pidempi. To Make a Mummy (1.85:1, 6:07 min.) on lyhyt katsaus maskeerauspuoleen ja muumion suunnitelluvaiheeseen. Fit for a King (1.85:1, 7:51 min.) on puolestaan lyhykäinen katsaus Elviksen pukeutumistyyliin ja sen suunnitteluun. Rock Like an Egyptian (1.85:1/4:3, 12:41 min.) keskittyy musiikkipuoleen ja sen tarkoitukseen. Luomis- ja suunitteluprosessi pääsevät kohtalaisen hyvin esille, mutta hiukan lisää materiaalia olisin kaivannut. Viimeisenä on valokuvagalleria, jossa on tarjolla nippu kuvia behind the scenes -tapahtumilta ja erinäisistä tuotantovaiheista.

Musiikkivideo (1.78:1, 2:28 min.) on nimensä mukainen osio, jossa Brian Tylerin pääteema pääsee hyvin esille. Loistava kappale, joka sopii vielä paremmin itse elokuvan kanssa nautittavaksi. Kantrihenkinen ja haikaileva kappale on todellakin omiaan tuomaan lisätunnelmaa elokuvaan.

Lopuksi mukaan on laitettu perinteiset trailerit ja tv-spotit itse elokuvasta, sekä Other Great MGM Releases -osio, jossa on esittelyjä mm. Osama, Barbershop 2 ja Touching Void -elokuvista.

Yhteenveto
Bubba Ho-tep on todellakin harvinainen elokuva nykypäivänä. Sen sekoittamat genre-tyypit ovat vaikeasti hallittavia tällaisenaan, mutta Coscarelli onnistuu luovimaan läpi vaikeiden tilanteiden ja rakentamaan yksinkertaisen kauniin ja koskettavan elokuvan. Bubba Ho-tep on raikas tuulahdus näiden cgi-elokuvien aikana ja nautittava kokonaisuus alun tragikoomisuudesta lopun melankoliseen draamaan asti.

Loistavat roolisuoritukset Campbellilta ja Davisilta irrottavat katsojalta useammat kuin yhdet naurut. Myös pureva dialogi unohduksesta ja vanhenemisesta herkistävät katsojaa. Bubba Ho-tepin saama teatterikierros oli sinänsä sääli, sillä tällaiselle elokuvalle olisi ollut suotavaa toivoa hieman laajempaa vastaanottoa. Onneksi MGM:n sai kuitenkin sellaisen dvd-julkaisun ulos, että elokuva voi vielä nousta kulttiklassikon tai jopa täysverisen klassikon statukseen. Arvostukseni Don Coscarellia kohtaan nousi kertaheitolla ja Bruce Campbellin osoittama joustavuus näyttelijänä pääsi hyvin oikeuksiinsa elokuvan myötä. Toivonkin tämän poikivan hänelle paljon muitakin varteenotettavampia rooleja.