Joss Whedon ei onnistunut ensimmäisellä yrityksellään. Vuonna 1992 valmistunut Buffy the Vampire Slayer -elokuva oli floppi, siitä ei välittäneet katsojat, saati sitten kriitikot. Vuonna 1996 Whedon sai kuitenkin yllättäen uuden mahdollisuuden toteuttaa tarinansa kun Foxin televisiopuoli tilasi mieheltä 12 -osaisen TV-sarjan. Whedon jätti tuoreet ideat muille ja aloitti uuden Buffyn luomisen. Lopputuloksena valmistui tietyissä piireissä kovaa suosiota nauttiva ja monien palvoma, seitsemän tuotantokautta kestänyt hittisarja.

Buffy Summers (Sarah Michelle Gellar) on valittu, the chosen one. Hänen pyhä, ennalta määrätty tehtävänsä on taistella vampyyreja, demoneja ja muita jokapäiväisiä tuttavuuksia vastaan. Valittu ei ole kuitenkaan yksin ristiretkellään, sillä jokaisella valitulla on valvojansa, jonka tehtävä on kouluttaa tappaja siihen kuntoon, että kevyemmät örmyt alkavat kaatua ihan perusjipoilla. Sarjan perusidea on hävettävän simppeli ja vakavalla naamalla toteutettuna tämä voisi olla yksi hirveimpiä tv-sarjoja. Ikinä.

Buffy the Vampire Slayer onkin paljolti väärinymmärretty tv-suuruus. Itseään kunnioittavan Tosimiehen on varsin vaikea alkaa katsoa "teineille suunnattua tusinahömppää", varsinkin kun pikaisella vilkaisulla Buffy antaa itsestään juuri sellaisen kuvan. Tusinakauhua kouluympäristössä, ketä kiinnostaa? Itsekin kuuluin ennen tähän pienenevään joukkoon, joka ei Buffysta tiennyt yhtään mitään ja tyrmäsi sarjan jokseenkin suoralta kädeltä. Sittemmin mieli muuttui, kun ensimmäisen tuotantokauden vihdoin ja viimein uskaltauduin hankkimaan. Ymmärsin hyvin nopeasti, että kyseessä ei suinkaan ole tusinakauhua, vaan jotain aivan muuta. 

Kauhuttelun ja potkimisen lisäksi Buffy the Vampire Slayer pelaa heti ensimmäisestä jaksostaan lähtien hyvin vahvasti huumorilla. Eritoten Xanderin (Nicholas Brendon) rooli on aika lailla puhtaasti katsojan viihdyttäminen. Miehellä ei ole mitään erikoisia supervoimia ja hän harvoin päivää pelastaakaan, vaan keskittyy enemmälti osin vain heittelemään sarkastisia kommenttejaan. Yleensä tällaiset hahmot lähinnä ärsyttävät, mutta jostain syystä Xander toimii loistavasti. Ehkä hän tuo sopivaa kontrastia Buffyn supervoimille. Buffy the Vampire Slayer onkin paljolti tyttöjen suosiossa ja tämä on sikäli helppo ymmärtää, sillä harvalla naisella on tällaisissa sarjoissa muuta tehtävää kuin karkuun kipittäminen.

Erittäin vahva kouluympäristöön tukeutuminen on ensimmäisellä kaudella sekä vahvuus että heikkous. Vaikka koulua käyvien onkin tavallaan helpompi samaistua henkilöihin ja näiden ongelmiin, käyttää Buffy välillä liikaa koulun kliseitä avukseen ja vähän vähempikin lukiomeininki olisi riittänyt. Silti kouluympäristö on kuitenkin sarjan vahvuus, sillä se luo sarjan henkilöille sopivasti muitakin ongelmia, kuin vain hirviöt. Tähän viitataankin välillä hienosti, kun perusdemonit eivät enää aiheuta olankohautusta suurempaa keskustelua.

Sarjan varsinainen sisäpiiri koostuu Buffyn lisäksi nörttityttö Willowsta (Alyson Hannigan), ei-niin-coolista Xanderista sekä valitun valvojana toimivasta Gillesista, jonka näyttelijä Anthony Head tekee vallan hienon roolisuorituksen. Tässä kohtaa miehen kokemus näkyy, sillä lähes kaikkiin muihin nähden mies on suorastaan vanha.

Buffyn näyttelijäkaarti on täynnä tuntemattomuuksia, joista osa on sittemmin juuri sarjan avulla noussut suurempaan tähteyteen. Paras esimerkki on luonnollisesti itse Slayer, Sarah Michelle Gellar, jonka ura alkoi mainoksista jo pikkulapsena, mutta Buffyn myötä blondi on päässyt myös elokuvien maailmaan. Gellar onkin jokseenkin täydellinen valinta rooliinsa. Tyttöstä on kiva katsella, sopien itseään nelisen vuotta nuoremman naisen rooliin kuin nakutettu ja on riittävän ketterä, ettei taistelukohtauksien tyylikkyys jää hänestä kiinni. Ja osaa hän myös näytellä ihan kivasti. Yleensäkin näyttelijävalintoja leimaa nimenomaan näyttelijöiden sopivuus rooleihinsa, ei niinkään se, että he olisivat mitenkään poikkeuksellisen lahjakkaita. Eritoten Charisma Carpenter sopii hienosti rikkaasta perheestä tulevaksi, tyypilliseksi kauniiksi, mutta hieman tyhmäksi naiseksi, joka myös tietää oman arvonsa.

Buffyn ensimmäistä tuotantokautta leimaa hyvin vahvasti se, että sarjan on todella haluttu menestyvän. Tämän huomaa näyttelijäsuoritusten lisäksi eritoten yleisestä toteutuksen tasosta. Maskeerauksen taso yllätti täysin ja vaikka muutama hirviö onkin selvää b-luokkaa, niin itse vampyyrit ovat ehdotonta a-luokan kalustoa ja vampyyrien tuhkaksi muuttuminen on tehty yllättävän luontevasti. Vaikka toimintakohtaukset ovatkin vielä varsin simppeleitä, niin suurin osa toimii varsin mukavasti, eikä monille tv-sarjoille tyypillistä amatöörimäisyyttä ole havaittavissa.

Sarjan kaksiosainen avausjakso (Welcome to the Hellmouth / Harvest) on varsin onnistunut aloituspaketti ja hoitaa komeasti pilottijaksolle pakolliset henkilöiden ja perusasioiden esittelemisen. Missään vaiheessa ei sorruta katsojan aliarvioimiseen ja asioita ei turhaan aleta selittämään moneen kertaan vaan homma hoidetaan kunnialla. Jaksot myös esittelevät ensimmäisen kauden pääpahiksen, Masterin. Sarjalle ominaiseen tyyliin häneltäkin löytyy huumorintajua, vaikka se vähän tummanpuhuva onkin. Myös Angel (David Borenaz) on heti alusta alkaen mukana, mutta hänen roolinsa on toimia lähinnä viestintuojana ja tulevasta varoittelijana. Hänestä kuitenkin kasvaa Buffyn ensimmäinen todellinen Sunnydale-rakkaus.

Näppärän aloituksen jälkeen tulee hieman tasapaksu nelikko Witch, Teachers Pet, Never Kill Boy on the First Date ja the Pack, joista Buffyn mies-elämän mahdottomuuteen keskittyvä Never Kill Boy on the First Date on selkeästi toimivin ja hauskin jakso. Kuten kaikissa hyvissä tv-sarjoissa, niin myös Buffyssa on hyvää ns. keskinkertaisten jaksojen yleinen viihdyttävyys. Buffyssa tätä lisätään vielä siten, ettei täytejaksot ole vain erillään pääjuonesta olevia revittelyitä, vaan viittauksia isompiin kuvioihin vilisee jokaisessa jaksoissa, sarjan myös muistaessa menneet tapahtumat. Vanhoihin jaksoihin tehdyt viittaukset on tehty hyvin, eivätkä ne tyrkytä itseään liikaa, vaan ne joko huomaa tai sitten ei.

Angel syventää nimensä mukaisesti Buffyn porukan ympärillä pyörivää vampyyria ja Buffyn sekä Angelin suhdetta viedään selkeästi eteenpäin. Hieno jakso, jolla on ehdottomat kohokohtansa, vaikkakin tuntuu, että Buffyn ja Angelin suhde vietiin hieman nopeasti liian pitkälle. Angel on kuitenkin yksi kauden parhaista jaksoista. I Robot ... You Jane toimii oikeastaan vain ideansa ja huumorin ansiosta. Itse toteutus on varsinkin lopussa surkuhupaisan surkeaa ja ideat on selkeästi loppuneet hieman kesken.

Kauden neljä viimeistä jaksoa ovatkin sitten pääsääntöisesti huomattavasti tasokkaampaa nähtävää. The Puppet Show on hieno osoitus siitä, mikä Buffyssa oikeasti toimii: idea ei ole niitä kaikkein omaperäisimpiä, mutta jakso sisältää niin huumoria, kuin mukavia yllätyksiä, eikä se käy missään vaiheessa tippaakaan tylsäksi. Silti se on vain perusjakso. Nightmares on kaikin puolin loistava jakso, vaikka ottaakin itsensä harvinaisen vakavasti. Toisaalta idea tavallaan myös vaatii sitä. Jippo, että kaikkien pelot muuttuvat todellisuudeksi toimii paikka paikoin todella hienosti ja jakso onkin tähän astisista jaksoista parasta Buffya yhdessä aloituksen ja puolivälin Angelin kanssa. Tekijätkin olivat ilmeisen innoissaan jaksosta, sillä Nightmaren ideaa toistetaan hieman muutettuna ainakin pariin kertaa myöhemmin sarjassa.

Out of Mind, Out of Sight ei ole oikein toimiva jakso, vaikka sillä hetkensä onkin lähinnä lopun Buffyn sokkona taisteleminen sekä huumori pelastavat tämän jakson joutumasta heikkojen jaksojen kastiin. Ensimmäinen tuotantokausi saa hienon päätöksen Prophecy Girlissä, jossa toimii oikeastaan kaikki: siinä on dramatiikkaa kuin Angelissa, mutta siitä huolimatta huumoria ei ole kuitenkaan unohdettu. Välillä maailmanloppua tuodaan ruudulle kuitenkin hieman liian vakavalla naamalla, mutta jakson muutamat todelliset kohokohdat tekevät siitä silti kauden parhaan jakson. Prophecy Girl myös käsittelee hienosti sitä, kuinka mahdotonta Buffyn siviilielämän ja velvollisuuksien kanssa taistelu voi olla.

Ensimmäinen kausi sisältää siis vain 12 jaksoa ja tasollisesti ne voi jakaa suht selkeästi kolmeen kastiin. Ylimpään porukkaan kuuluu viisi jaksoa ja Nightmarea lukuun ottamatta ne kaikki keskittyvät pääjuoneen. Witch, I Robot ... You Jane ja Out of Mind, Out of Sight edustavat kauden heikointa antia, mutta yhtään todella huonoa jaksoa ei ensimmäiselle tuotantokaudelle ole mukaan sattunut, vaan heikoimmillaankin jaksot ovat varsin viihdyttävää katsottavaa. Kauden kokonaisarvosanaa nostaa lisäksi se, että Buffy on niitä sarjoja jotka ovat enemmän kuin osiensa summa. Buffyyn jää koukkuun.

Buffyn ensimmäisen tuotantokauden jaksot nähdään 4:3 -kuvasuhteella. Jaksojen välillä on havaittavissa lievää eroavaisuutta kuvanlaadun suhteen. Yleisesti ottaen voidaan katsoa, että mitä myöhemmin jakso on kuvattu, sitä parempi kuvanlaatu siinä on. Ero ei ole kuitenkaan mitenkään dramaattinen, vaan kuvanlaatu on läpi kauden sellaista perus-tv-sarja tasoa jota voidaan odottaa 1996 kuvaltulta sarjalta. Esim. the X-Filesin ensimmäisillä kausilla kuvanlaatu on suurinpiirtein samaa tasoa, mutta vaikkapa 24:n kuvanlaatu on huomattavasti parempaa.

Suurimpia ongelmia kuvalla on pimeissä kohtauksissa. Suurin osa niistäkin on varsin hyviä, erottelevia ja selkeitä, mutta joskus taas päädytään ikävän pikselimäiseen lopputulokseen. Pikselöitymisen lisäksi kuvanlaadun ongelmana on vaihteleva pehmeys, josta saadaan joissain kohtauksissa turhankin selkeitä makupaloja. Roskia ei muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta esiinny.

Ensimmäisen tuotantokauden äänenlaatu on varsin mitäänsanomaton paketti. Se ajaa asiansa, mutta ei tarjoa mitään elämyksellisiä hetkiä. Loistava dialogi toistuu aikalailla moitteettomasti, eikä muissakaan tehosteissa sinällään mitään vikaa ole. Takakanavat pysyvät varsin hiljaisina jokaisen jakson aikana.

Lisämateriaalia ei ole mitenkään hirvittävästi mukana, mutta se on kuitenkin suhteellisen laadukasta, joten pieni määrä ei sinällään häiritse. Extroja ei sinällään löydy miltään tietyltä levyltä vaan se on jaoteltu eri jaksojen valikkojen alle. Suurin osa lisämateriaalista löytyy kuitenkin pilottijakson alta.

Tärkein lisämateriaali on Joss Whedonin kommenttiraita pilottijakso Welcome to the Hellmouthiin. Mies on suorastaan hauska ja samalla jakaa mielenkiintoista informaatiota niin näyttelijöistä, sarjan synnystä, hahmoista ja kaikesta muustakin.  Ehdottomasti kuuntelemisen arvoinen raita.

Haastatteluja löytyy muutamista jaksoista. Ne ovat pituudeltaan varsin lyhyitä (2-3 min.), joissa Whedon jakaa pikkutietoa jaksoista. Kiitos lyhyen keston, niiden sisältö on vähän niin ja näin. Yhdessä haastattelussa kuullaan myös David Borenazia, joka tosin lähinnä vain selittää sarjan perusidean katsojille.

Loput lisämateriaaleista eivät tarjoa mitään erikoista. Kuvagalleria ja näyttelijöiden esittelyt tarjoavat juuri sitä, mitä lupaavat. Sarjan mainostamiseen tarkoitettu traileri on perustraileria paremmin kasattu ja on näin ollen ihan viihdyttävää katsottavaa. Lisäksi löytyy vielä pilottijakson käsikirjoitus.

Ensimmäinen tuotantokausi on aikalailla tyypillinen hyvän tv-sarjan aloituskausi. Sarja ei ole vielä sen parhaalla tasollaan ja välillä hommassa näkyy suht' selkeästi harjoittelun tuntu. Samalla siitä kuvastuu kuitenkin Buffyn suunnaton potentiaali ja aito halu tehdä laadukasta tv-sarjaa.

Julkaisu on ihan kohtuullinen niin kuvan- ja äänenlaadun suhteen, mutta lisämateriaalia on selvästi säästelty tuleville kausille.