Elokuva

Italialaisten kannibaalielokuvien eli niin sanotun italo-cannibale-genren luojana pidetään Cannibal Ferox (1981) -mässäilystä parhaiten tunnettua Umberto Lenziä, joka ohjasi vuonna 1972 elokuvan Il Paese del sesso selvaggio eli Mies syvästä joesta. Filmiä on markkinoitu myös nimillä Man from Deep River ja Deep River Savages. Elokuva sisältyy myös Future Filmin hiljattain julkaisemaan The Cannibal Collectioniin.

Kannibaalielokuvat olivat suosionsa huipulla kuitenkin vasta liki vuosikymmentä myöhemmin. Genren tunnetuin ja kulttipiireissä arvostetuin teos on eittämättä Ruggero Deodaton ohjaustyö Cannibal Holocaust eli Kannibaalien polttouhrit (1980). Deodaton tuotannosta kannibaaliboxiin on kelpuutettu Ultimo mondo cannibale (1977), suomeksi Viimeiset kannibaalit. Myös tätä elokuvaa liikkuu DVD-markkinoilla useilla eri nimillä: Cannibal, Carnivorous, Jungle Holocaust, Last Cannibal World ja The Last Survivor.

Kolmantena elokuvana tyylikkääseen, kolme DVD-levyä sisältävään digipackiin on ladottu italo-cannibalen jälkimainingeissa valmistunut Schiave bianche: violenza in Amazzonia (1985). Tämän teoksen nimiväännösten kirjo on jälleen mittava, sisältäen ainakin seuraavat: Amazonia: The Catherine Miles Story, Captive Women VII: White Slave, Forest Slave ja White Slave. Surkuhupaisasti elokuvaa on myös markkinoitu nimellä Cannibal Holocaust 2, vaikka rainalla ei ole käytännössä mitään tekemistä Cannibal Holocaustin kanssa.

Tämän tyyppisten elokuvien kohdalla on useimpia kiinnostaa varmasti tieto siitä, onko elokuvia leikattu, ja jos on, niin miltä osin. Man from the Deep Riveriä on valitettavasti leikattu 57 sekunnin verran kohtauksista, joissa on ollut kielen silpomista ja ihmissyöntiä. Tästä huolimatta kannibaalielokuville leimallisia väkivallan muotoja näytetään auliisti. Ajoittain törkyiseksi sleazeksi heittäytyvä Last Cannibal World on ilahduttavasti leikkaamaton. Kolmikon kesyintä teosta, Amazonia: The Catherine Miles Storya, ei ole myöskään leikattu. Kannibaalielokuvista pyörii maailmalla sensuurin täydellisesti rampauttamia versioita, joita voi tulla vahingossa tilanneeksi, ellei ole tarkkana ostopäätöstä tehdessään.

Vannoutuneimmankin kannibaalielokuvien ystävän on tunnustettava, että genren elokuvat ovat tyypillisesti kaikkea muuta kuin omaperäisiä. Tarina, jos sellaista ylipäätään on, toistaa usein samaa kaavaa. Valkoinen mies tai nainen päätyy syrjäiseen viidakkoon, joutuu vihamielisen alkuperäisväestön vangitsemaksi, on vähällä löytää itsensä seurueensa muiden jäsenten tavoin padasta, mutta selviää lopulta kuin ihmeen kaupalla hengissä. Hyvällä mielikuvituksella varustettu katsoja voi nähdä lajityypin elokuvissa myös symbolisella tasolla esitettyä kritiikkiä imperialismia kohtaan. Ne saavat katsojan myös miettimään, kuinka häilyviä ihmisen eettiset periaatteet viime kädessä ovatkaan.

Elokuvilla on myös usein varsin asennevammainen suhtautuminen alkuperäisheimojen elämään. Heidät kuvataankin primitiivisinä, tunteettomina raakalaisina. Tätä alleviivataan näyttämällä iljettäviä rituaaleja, kuten eläinten tappamista, rituaalinomaisia joukkoraiskauksia ja hedelmällisyyteen liittyviä sadistisia riittejä. Monissa elokuvissa heimon ennakkoluulot muukalaista kohtaan kaikkoavat, kun tulokas voittaa tavalla tai toisella alkuperäisväestön luottamuksen. Tavatonta ei ole sekään, että kalpeanaama rakastuu johonkin viehkeään alkuasukasneitoon tai vantteraan soturimieheen. Romanssit ovatkin ehkä kaikkein päälleliimatuin elementti tämän lajityypin elokuvissa.

Samankaltaisuus ei useinkaan rajoitu pelkästään juonikuvioiden kopiointiin. Erityisen onnistuneina pidettyjä kannibalismikohtauksia ja eläinten nylkemisiä on monesti kierrätetty sellaisinaan saman studion eri elokuvissa. Rainoihin on myös leikattu irrallisilta vaikuttavia kuvapätkiä luontodokumenteista. Tässä valossa onkin selvää, ettei italo-cannibale tarjoa juonellisesti kovinkaan ehyitä kokonaisuuksia. Eikä sitä edes odota, sillä teokset pyrkivät ravistelemaan katsojia ihan muilla avuillaan.

The Cannibal Collectionin sisältävät elokuvat on valittu sikäli onnistuneesti, että niissä on paljon yhteistä. Tämä parantaa niiden vertailtavuutta. Lähtökohdat ovat lähestulkoon samat, mutta pieniä nyanssi- ja painotuseroja toki löytyy. Amazonia: The Catherine Miles Story -elokuvan käsikirjoitus on puutteistaan huolimatta kolmikon onnistunein. Vaikka elokuva kierrättääkin jossain määrin kannibaali- ja viidakkoelokuvien kliseitä (mm. päiden katkominen, alastomuus ja seksuaalinen väkivalta), varsinainen kannibalismi eli ihmissyönti loistaa poissaolollaan. Takautumien kautta kerrottu tarina junnaa keskivaiheilla pitkät tovit paikallaan. Romanssin tynkää kypsytellään tuskallisen hitaasti auliisti sulojaan esittelevän pääosanesittäjän, Elvire Audreyn, ja yksitotisen alkuasukasmiehen välillä. Toisaalta tasapainoilu vihan ja rakastumisen välillä tuo henkilöhahmoon ja jossain määrin myös kerrontaan syvyyttä. Oivallinen loppukäänne jättää elokuvasta hyvän jälkimaun.

Mies syvästä joesta on myös spagetti-kannibaalien mittapuulla varsin hyvin kirjoitettu. Se on paitsi kertomus kulttuurien yhteentörmäyksestä, myös elokuva, jonka ytimeksi muodostuva rakkaustarina onnistuu kaikessa naiiviudessaan koskettamaan katsojaa. Perusasioista ei kuitenkaan tingitä. Miehet heiluvat sapelit tanassa ja naiset käyskentelevät ilman rihman kiertämää. Hyvän maun rajat ylitetään monesti, esimerkiksi siirtymäriitissä, jossa nainen joukkoraiskataan hänen kuolleen miehensä haudalla. Pääosissa ovat genren vakiokasvot, Ivan Rassimov ja burmalaissyntyinen Me Me Lai, joka on mahdollisesti kaunein koskaan valkokankaalla näkemäni näyttelijätär. Keskivaiheella kerronta yskähtelee, kun kamera tuntuu seuraavan loputtomasti pariskunnan muhinointia ja kuhertelua. Kannibalismi on sivuosassa, mutta sitä kuitenkin näytetään yhden kohtauksen verran elokuvan jälkipuoliskolla. Jos tämän ja elävien luontokappaleiden silpomisen kykenee unohtamaan, on Mies syvästä joesta kehystarinaltaan kaunis ja traaginen teos. Ainakin omalla kornilla tavallaan.

Trion kuvastoltaan brutaalein raina on Viimeiset kannibaalit. Alkuasukasheimon vangiksi joutunutta tutkijaa esittävä Massimo Foschi tulkitsee mainiosti hulluuteen ja kannibalismiin sortuvaa miestä. Rassimov esittää hänen tutkijatoveriaan ja Me Me Lai alkuasukasnaista, joka tuntee sympatiaa tyrmään heitettyä miestä kohtaan. Jonkinmoinen suhdekin tutkijan ja alkuasukasnaisen välille syntyy, vaikka jälkimmäinen joutuukin ensiksi mainitun raiskaamaksi. Käsikirjoitus on mitäänsanomaton, mutta teos on väkivalta- ja kannibalismikuvauksena onnistuneempi kuin boksin kaksi muuta filmiä. Myös tunnelma on muita synkempi ja jännittävämpi. Pohjimmiltaan se on kuitenkin seikkailuelokuva, eräänlainen häiriintynyt survivor-tarina. Siinä missä kahdessa muussa elokuvassa alkuasukasheimoa ei ole yksipuolisesti demonisoitu, tässä teoksessa sadismi on todella yltäkylläistä. Toinen ero on se, että Viimeiset kannibaalit -elokuvassa muukalaista ei missään vaiheessa vedetä mukaan kyläyhteisön arkeen. Tehosteet ovat todella halvan ja epäuskottavan näköisiä, mikä syö aimo annoksen filmin shokkiarvosta. Toisaalta kotikutoinen visuaalinen ilme vain lisää näiden roskaelokuvien vetovoimaa.

Tekniikka
Mies syvästä joesta ja Amazonia: The Catherine Miles Story on tallennettu levylle anamorfisena laajakuvana, kun taas Viimeiset kannibaalit esitetään letterboxattuna kuvasuhteella 2.35:1. Huolimatta siitä, että ensiksi mainittu on elokuvista iäkkäin, se pesee kuvanlaadussa kaksi muuta teosta. Valjusta värintoistosta ja utuisuudestaan huolimatta myös Amazonia: The Cathrenine Miles Story on kuvanlaadultaan kelvollista tasoa. Viimeiset kannibaalit -elokuvassa näkyy jatkuvasti alkuperäisestä printistä peräisin olevia roskia. Letterboxatun kuvan helmasynneiltä ei vältytä. Kuva on muutoinkin sietämättömän pehmeä, eikä sitä totisesti katso ilokseen. Kaikkien kolmen elokuvan ääniraidat (stereo) ovat kohtuullisia, vaikka eivät surround-elämystä tarjoakaan. Dialogi välittyy puuroutumatta, kunhan muistaa vääntää äänenvoimakkuuden normaalia kovemmalle.

Lisämateriaali
Julkaisu sisältää vain kaikkien kolmen elokuvan trailerit.

Yhteenveto
K18-leimalla varustetun The Cannibal Collection -boksin sisältö saattaa järkyttää herkimpiä katsojia. Paatunut genre-elokuvaharrastaja voi sen sijaan pettyä, sillä sitä itseään, eli kannibalismia, näytetään vain muutamassa kohtauksessa. Joka tapauksessa elokuvavalinnat ovat varsin osuvia; ne katsomalla saa melko hyvän kuvan tästä pahamaineisesta genrestä, jonka raaimmat teokset ovat yhä pannassa useissa maissa. Nämä katsottuaan voikin tutustua vielä pari pykälää julmempiin kannibaalikuvauksiin, kuten Cannibal Holocaustiin ja Cannibal Feroxiin. Ei kuitenkaan ennen ruokailua, sillä mahdollisuus ruokahalun menettämiseen on olemassa. Bon appétit!