Elokuva
Vuonna 1967 valmistui Casino Royale -nimeä kantanut James Bond -parodia. Huolimatta nimekkäästä näyttelijäkaartistaan (mm. David Niven, Peter Sellers, Orson Welles ja Woody Allen), raina oli ja on edelleen piikki monen Bond-puristin lihassa. Ian Flemingin esikoisromaanin tarina sai olla rauhassa liki neljäkymmentä vuotta, kunnes Martin Campbell otti hoitaakseen sen filmatisoinnin. Edellinen Bond, Kuolema saa odottaa, näki päivänvalon vuonna 2002. Järjestyksessään 21. Bond-elokuva oli siitä lähtien ennennäkemättömän huhumyllyn kohteena, eikä vähiten sen vuoksi, ettei ikääntyneen, mutta leiviskänsä tyydyttävästi hoitaneen Pierce Brosnanin sopimusta jatkettu.

Farssiksi osoittautuneen valintaprosessin aikana agentin smokkia yritettiin sovittaa lukuisten brittinäyttelijöiden ylle. Kun ohjaajan oma suosikki, Ewan McGregor, kieltäytyi roolista, valinta kohdistui Daniel Craig -nimiseen, 38-vuotiaaseen herrasmieheen. Puhtoiseen Brosnaniin verrattuna lähinnä slaavilaiselta koronkiskurilta näyttävän britin valinta oli monelle yllätys. Useimpien tiedossa oli kuitenkin halu uudistaa Bond-hahmoa, ja tehdä siitä enemmän kirjan esikuvan kaltainen. Keskeisen naishahmon, Vesper Lyndin, rooliin oli myös tungosta. Kirjavalta ehdokaslistalta löytyi jopa poptähti Jessica Simpson, mutta rooliin pestattiin lopulta ranskalaissyntyinen kaunotar, Eva Green.

Tavanomaisessa, mutta poikkeuksellisen väkivaltaisessa tarinassa 00-luokkaan ylennetty Bond sukkuloi ympäri maailmaa vihulaisten perässä. Miehen alla on milloin nopeita menopelejä, milloin kauniita naisia. Filmin alkupuolen Madagasgar-episodissa nähdään yksi elokuvahistorian hengästyttävimmistä takaa-ajokohtauksista Bondin yrittäessä saada kimmoisaa terroristinilkkiä satimeen. Ryntäilyssä ei ole realismin häivääkään, mutta se tarjoaa silti elokuvan viihdyttävimmät minuutit. Johtolangat ja salaisen palvelun vihjeet johdattavat agentin Bahaman kautta Montenegroon, jossa hän osallistuu sikäläisen pelihelvetin pokeriturnaukseen saaden vastaansa terroristijärjestöjen viheliäisen pankkiirin, Le Chiffren (tanskalainen Mads Mikkelsen). Turnauksen voittaminen on elämän ja kuoleman kysymys Le Chiffrelle ja tämän järjestölle. M (Judy Dench) määrää Vesper Lyndin liipaisinherkän 007:n vahtijaksi.

Casino Royale ei ole kovinkaan omaperäinen tai edes kiinnostava teos. Se on kuitenkin väkivaltaisin ja rytmitykseltään dynaamisin Bond miesmuistiin, ja sellaisenaan varmasti useimpien teinipoikien mieleen. Modernisoinnin myötä vertaukset Jason Bourne - tai pahimmillaan jopa Vaarallinen tehtävä -elokuviin alkavat olla yhä aiheellisempia. Ylipitkäksi venytetty tarina alkaa varsin lupaavasti, mutta menettää otteensa puolen välin jälkeen. Elokuvan viimeiset viisitoista minuuttia antavat uuden merkityksen sanalle 'antikliimaksi'. Bond naurattaa toki muutamalla pakollisella onelinerillaan, mutta muilta osin dialogi on varsin mielikuvituksetonta. Myös tuotesijoittelu on mennyt yhä härskimmäksi.

Henkilöhahmot ovat voittopuolisesti tylsiä ja ohuita karikatyyrejä, mutta Bond-asteikolla ihan siedettäviä. Mikkelsen on hieman vaisu Le Chiffren roolissa, eikä yllä lähellekään sitä absoluuttista pahuutta, mihin on useimpien 007:n vihollisten kohdalla totuttu. Jos tällä on tavoiteltu realismia, siinä on toki onnistuttu. Bond-tytöt Green ja Caterina Murino ovat viehättäviä, mutta jäävät auttamattomasti statisteiksi. Greenin ja Craigin välillä ei ole mainittavaa kemiaa, mikä latistaa romanttisiksi tarkoitettuja kohtauksia. Ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Miehekäs Daniel Craig on nimittäin nappivalinta 2000-luvun Bondiksi. Alkuhämmennyksen jälkeen kaverin hillitty karisma ja brutaali tekemisen meininki alkavat voittaa katsojan puolelleen. Craig on rakentanut itsensä näköisen hahmon, yrittämättä liikaa jäljitellä edeltäjiensä maneereja.

Yhteenveto

Kokonaisuudessaan Casino Royale on jonkin verran heikompi kuin Campbellin edellinen Bond-filmatisointi, 007 ja kultainen silmä. Lievästä pettymyksestä huolimatta Daniel Craigin valinta uudeksi James Bondiksi valaa uskoa tulevaisuuteen.