70-luvun Berliiniin sijoittuva Christiane F. - Tyttö huumekadulta kertoo nimensä mukaisesti 13-vuotiaasta Christianesta (Natja Brunckhorst) ja tämän rankasta nuoruudesta. Uli Edelin ohjaama tarina on ilmestynyt myös kirjana (kirjoittajina Kai Hermann ja Horst Rieck) ja se perustuu tositapahtumiin.

Elokuvassakin nähtävää David Bowieta palvova Christiane asuu äitinsä kanssa, mutta äidiltä ei löydy aikaa tyttärelleen. Koulutoveri Kessin (Daniela Jaeger) mukana Christiane pääsee sisään kaupungin kuumimpaan discoon. Oksennellessaan ulkona hän tutustuu poikaan nimeltä Detlef (Thomas Haustein) ja tämän toveriin Axeliin (Jens Kuphal). Pojat jengeineen hengailevat kaduilla, tekevät ryöstöjä ja pitävät hauskaa. Jo aiemmin mietoja huumeita kokeillut Christiane ajautuu poikien kanssa käyttämään yhä vahvempaa kamaa. Riippuvuus iskee nopeasti ja "hepoa" on saatava jatkuvasti lisää. Kessin äidin päätettyä, ettei Christiane ole hänen tyttärelleen sopivaa seuraa, Christiane tutustuu Babsiin (Christiane Reichelt), josta tulee hänen uusi ystävänsä. Tytöt käyvät yhdessä katsomassa David Bowien konserttia ja vetävät kamaa, kuten kaikki muutkin. Pitäähän pää saada sekaisin, ettei vain jää ulkopuoliseksi. Huumeet kuitenkin vievät Babsin mennessään ja tytöt hädin tuskin näkevät enää toisiaan. Detlef ja Christiane alkavat seurustella keskenään ja pian heidän elämänsä onkin vain yhteistä trippiä vailla päämäärää.

Metroasema lähikatuineen toimii eläviä kuolleita muistuttavien narkomaanien hengailupaikkana, ja samoilta kaduilta keski-ikää lähestyvät pervot etsivät mahdollisia kumppaneita sairaisiin seksileikkeihinsä. Detlef ja Christiane ansaitsevat kumpikin tahollaan rahaa joko ottamalla asiakkailta suihin tai tyydyttämällä näitä seksuaalisesti muilla keinoin. Yhdessä sovitaan että asiakkaita ei naida ja näiden tyydyttäminen on ainoastaan työtä, josta saaduilla rahoilla ostetaan lisää heroiinia. Huumeisiin uppoavat myös muun muassa äidin antamat syntymäpäivärahat ja lisää kamaa saadakseen on pakko myydä rakkaat David Bowie -levytkin pilkkahintaan.

Mielenkiintoista kyllä, jokainen narkkari elokuvassa katuu huumeidenkäyttöään, varoittaa muita olemaan kokeilematta samaa ja haaveilee vieroituksesta, mutta kukaan heistä ei lopulta tee asian suhteen mitään. Ainoastaan Detlef ja Christiane joutuvat vieroitukseen, mutta hekin päätyvät pian sen jälkeen vetämään lisää kamaa suoneen. Kenelläkään ei ole voimia irrottautua huumehelvetistään, sillä rahan tienaaminen uuteen annokseen imee kaikki mehut. Metron kyydissä pääsee vain tunneliin, jonka päässä ei valoa näy.

Trippien aikana ei näytetä katsojille näkyjä, vaan kamera seuraa henkisesti poissaolevia, kehossaan silti kärsiviä narkkareita vierestä. Näiden tuska on siten lähes kosketeltavissa. Kaikki muukin elokuvassa on melkoisen realistista ja ikänsäkin puolesta tumma kuva tulee tehostaneeksi tunnelmaa. Itse näyttelijät vaikuttavat hieman huterilta rooleissaan. Päähenkilöt suoriutuvat hommasta kohtalaisesti, mutta sivuhahmot jäävät kovin ohuiksi ja näyttelijäsuoritukset ovat paikoin kehnoja. Tosin koko elokuva näyttelijäsuorituksineen on melko taattua kahdeksankymmentäluvun tyyliä ja tämä huomioon ottaen, sitä ei voi edes verrata uudempiin laatujulkaisuihin.

Christiane F. on rankka ja ahdistava kuvaus siitä, millaista huumeriippuvaisen nuoren elämä on, ja vaikka elokuva kertookin tarinan vuosikymmenten takaa, lienee sen sisältö hyvin rinnastettavissa nykypäivään. Elokuva kertoo Christianen syöksykierteestä yhä syvemmälle, ja lähes pelkästään siitä. Mukaan olisi voinut kuitenkin upottaa myös tarinaa siitä, miten Christiane lopulta pelastui. Nyt lopetus on harvinaisen tönkkö ja jättää täysin hämärän peittoon, miten asiat lopulta kääntyivät paremmiksi. Huumevalistuksena ja loistavana omaelämäkerrallisena esimerkkinä tämä elokuva tekee kuitenkin tehtävänsä.

Kuva on kieltämättä huono ja monin paikoin erittäin tumma, mikä tekee katsomisesta vaikeaa. Kuvassa hyppii roskia ja kontrastikin vaihtelee kohtausten välillä, mutta suurimman osan elokuvaa kuvaa pystyy katsomaan ja tarinaa seuratessa kuvan virheitä ei niin tule huomanneeksi.

2.0-ääniraidalla soitettu David Bowien kasarirokki kuulostaa melko hirveältä eikä epäselvää ja paikoin liian hiljaista puhettakaan voi kehua. Ääniraidan parasta antia ovatkin hiljaisemmat kohtaukset.

DVD ei sisällä mitään lisämateriaalia.

Klassikoksi luokiteltu Christiane F. - Tyttö huumekadulta ei ole elokuva, jota tekisi mieli kehua. DVD-julkaisu on heikkolaatuinen, mutta itse elokuva jää varmasti mieleen. Kasarifilmien ja David Bowien faneille tämä on hyvä ostos, mutta tavallinen katsoja saattaa vain ahdistua. Jos et halua katsoa yli kahta tuntia pahaa oloa, huumeiden työntämistä suoneen ja prostituutiota, suosittelen katsomaan jotain ihan muuta. Jäljelle jää vain kysymys, oliko elämä 70-luvun Berliinissä oikeasti tällaista?