Elokuva
Yhdeksänvuotias kolumbialaistyttö Cataleya näkee vanhempansa surmattavan raa’asti silmiensä edessä. Kyseenalaisen turvasataman tarjoaa Chicagossa asustava setä Emilio (Cliff Curtis), joka päivätyönään kiristää ja kurittaa ihmisiä mafian leivissä. Koulumatkalla kostoa janoava Cataleya ilmoittaa oitis sedälleen haluavansa isona tappajaksi, ja lopunaikaa elokuvasta saammekin todistaa lapsuuden toiveammatin toteutumista. Ei ole aivan sattumaa, että Colombianan tarinassa on jotain kovin tuttua. Olivier Megatonin ohjaaman elokuvan osatuottajana ja käsikirjoittajana on häärinyt aikanaan hieman vastaavanlaisen naissalamurhaajan kasvutarinan kasannut Luc Besson, jonka viimeaikaisista tekemisistä ei ole liiaksi kerrottavaa. Colombiana ei keskity yhtä hartaasti kuvaamaan tappamistaitojen opettelua, mutta sitä voi hyvin pitää vuonna 1994 ilmestyneen Leonin henkisenä jatko-osana.

Arvostelun tässä vaiheessa olisi hienoa päästä kertomaan, että Colombianan haukotuksia herättävästä alkuasetelmasta sukeutuu jotain vallan poikkeuksellista ja kiehtovaa. Totuus on kuitenkin se perinteinen, eli ensivaikutelma kertoo kaiken tarvittavan. Kohtalaisen onnistuneiden Bourne-elokuvien ja Ocean's Elevenin jälkeen kaikenlaiset kyvykkäät salamurhaajat, agentit ja muut keikantekijät ovat jälleen nousseet muotiin, ja siitä elokuvien maailma on saanut kärsiä jo lukuisten tusinajännäreiden muodossa. Colombiana ottaa luontevasti paikkansa tässä jatkumossa, eivätkä sen juonenkäänteet saa liiaksi sydäntä väpättämään. Rambomaisen ruumisluvun kasvattamisen oheen on ympätty turvallisuuspalveluiden hämäriä kuvioita sekä pakollinen rakkaustarina, jonka tarkoituksena on ilmeisesti vain tuoda murhaajattaren hahmoon hiven inhimillisyyttä. Romanssikuviotkin jäävät lopulta niin pintapuolisiksi, että niiden läsnäolo melkeinpä vain alleviivaa entisestään muun elokuvan kumisevaa tyhjyyttä.

Juonettomuus ja sisällön puute eivät vaivaisi yhtä pahasti, jos sentään edes toimintajaksot olisivat taiten tehtyjä. Näin ei valitettavasti ole, sillä erityisesti lähitaistelukohtaukset ovat kuin jostakin musiikkivideosta irtirepäistyjä salamannopeine leikkauksineen. Kaiken kukkuraksi iskut ovat vielä rasittavalla tavalla nopeutettuja, mikä häiritsee etenkin elokuvan niin sanotussa lopputaistelussa, jonka seuraaminen käy todella työstä. Kehuja voi antaa siitä, että Cataleyan salamurhaustekniikat ovat ajoittain sangen luovia. Alun vankilakohtauksessa on ovelaa katsojan hämäystä ja myöhemmin haita vilisevälle akvaarioaltaalle keksitään teemaan sopiva käyttötarkoitus. Aiemmin muun muassa elokuvan Transporter 3 (2008) ohjanneen Megatonin ansioksi voi myös lukea sen, että Colombiana etenee puutteistaan huolimatta varsin sujuvasti eikä kertakatselu tunnu liian tuskaiselta. Sopivassa mielentilassa elokuvaan voisi esimerkiksi suhtautua oikeaoppisena blaxploitaatio-teoksena.

Aikuisikäistä Cataleyaa esittävän Zoe Saldanan tärkeimpänä tehtävänä on heilua ja pomppia Lara Croft -tyyliin vähissä vaatteissa, mistä hän suoriutuukin olennaisesti paremmin kuin vuorosanojensa lausumisesta. Tämä on sikäli harmillista, että Saldana näyttäisi James Cameronin Avatarin (2009) perusteella pystyvän tilaisuuden tullen myös selvästi parempaan. Colombianassa hänen ei kylläkään tarvitse yhtään kalveta muiden pökkelösuoritusten rinnalla. Näyttelijöitä ei silti tohdi liikaa parjata, sillä he varmasti tekevät sen, minkä pystyvät. Ei näet taatusti ole helppoa olla luonteva, kun tällaista dialogin turjaketta joutuu suoltamaan.

Tarkemmin katseltuna Colombianan maailmassa on jotain puhuttelevalla tavalla perverssiä. Ihmisiä listitään kuin kärpäsiä, mutta mitään muita selityksiä ja motiiveja ei tarjota kuin se, että Cataleya haluaa kostaa vanhempiensa kuoleman. Pohjattoman nihilistinen kehyskertomus julistaa ikään kuin tahtomattaan, että vanhempien murhan näkemisestä johtaa viattomalla pikkutytöllä suora tie sarjamurhaajaksi. Jollain kummallisella logiikalla tarinan rikolliset ovat kytkeytyneet ketjumaisesti toisiinsa ja jokainen murha vie aina askeleen lähemmäksi pääsyyllistä. Sitä ei sen sijaan vaivauduta paljastamaan, minkä sortin rötösherroja nämä muut rumilukset ovat. Kuten sanottua, näillä kysymyksillä ei olisi suurta merkitystä, jos Colombiana tarjoaisi hyvää toimintaa, mutta koska elokuva ei sitä tee, ne muuttuvat kohtalonkysymyksiksi. Tällaisenaan missään ei ole mitään järkeä.

Yhteenveto
Colombiana ei onnistu millään osa-alueella erottumaan viimeaikaisten toimintaelokuvien valtavirrasta. Tuloksena on hengetön juoksentelu laihalla moraalilla ja vähäisellä kunnianhimolla.