Elokuva
Lyhyen, mutta sitäkin intensiivisemmän uran 1970-luvun lopulla tehnyt englantilainen jälkipunk-ihme Joy Division muistetaan paitsi musiikistaan, myös 23-vuotiaana oman käden kautta kuolleesta laulusolististaan Ian Curtisista. Curtis, jonka elämä oli tulvillaan dramatiikkaa, on nyt saanut osakseen huikaisevan hienon elokuvallisen kunnianosoituksen, joka yhdistää perinteistä taiteilijamuotokuvaa visuaalisesti linjakkaaseen ja omaperäiseen kuvakerrontaan. Maailmalla mainetta niittänyt Control on kovasti kohteensa näköinen rockraina, joka ei sorru ilmeisimpiin itsemurharokkari-kliseisiin, vaan kertoo Curtisin elämäntarinan tunteisiinvetoavasti ja maanläheisesti, henkeäsalpaavan kauniiden mustavalkokuvien kera. Ohjaajanpallilla debytoi paremmin valokuvaajana ja musiikkivideo-ohjaajana tunnettu Anton Corbijn, joka valokuvasi yhtyettä jo 80-luvun taitteessa ja on nimennyt Joy Divisionin tärkeäksi innoittajaksi omalla urallaan.

Laulajan lesken Deborah Curtisin omaelämäkerralliseen muistelmateokseen ”Touching from a Distance” perustuvassa Controlissa käydään läpi Curtisin elämän viimeiset vuodet aikuisuuden kynnykseltä tämän kuolemaan saakka. Nuorena solmittu avioliitto, johon kumpikaan osapuoli ei ollut valmis, hiljalleen pahenevat masennusoireet, esiintymistä hankaloittavat ja vahvaa lääkitystä vaativat epileptiset kohtaukset ja parisuhdemurheet mursivat miestä pala palalta, kunnes Curtis päätyi kammottavaan ratkaisuunsa juuri ennen yhtyeen vuoden 1980 Yhdysvaltain-kiertuetta. Ohjaaja Corbijn esittää Curtisin tavallisena työväenluokkaisena kaverina, jonka varhainen kuolema oli nimenomaan mielialahäiriöiden, epilepsian ja ihmissuhdeongelmien summa, ei rocktähden pitkälle mytologisoitua ja glorifioitua luovaa kärsimystä. Tarina on synkkä ja musertavan surullinen, mutta Corbijn kieltäytyy käsittelemästä sitä minään muuna kuin henkilökohtaisena murhenäytelmänä.

Control on ensisijaisesti draamaelokuva ja vasta sitten musiikkielokuva. Vaikka musiikkia kuullaan ja kiertue-elämää nähdään paljon, keskittyy elokuva pääasiassa Curtisin kipuilevaan hahmoon (Sam Riley) ja hänen rakkauksiinsa, Deborah-vaimoon (Samantha Morton) ja belgialaiseen tyttöystävään Annikiin (Alexandra Maria Lara). Bändi, joka Curtisin kuoltua jatkoi uraansa New Order -nimellä, jää auttamatta sivummalle. Musiikki on kuitenkin alati läsnä, se ohjaa ja määrittää elokuvan kuvallista ilmaisua. Control on saatu näyttämään siltä, miltä Joy Division kuulostaa: rujolta, riisutulta, intohimoiselta ja äärimmäisen rehelliseltä. Näyttelijät esittävät itse suurimman osan elokuvassa kuultavista Joy Divisionin biiseistä livevetoja myöten, mikä on yhtyeen musiikkia kunnioittavalta Corbijniltä rohkea ja onnistunut ratkaisu. Riley löytää hienosti Curtisin maanisen lavapersoonan ja samantyyppinen, vaikkei identtinen, lauluääni pitää tulkinnat uskottavina. Elokuvan äänimaailmakin on ihailtavan yhtenäinen, vaikka osa esityksistä on uusia ja osa peräisin 70-luvulta.

Corbijn hallitsee kuvat, mutta yllättää positiivisesti myös tarinankertojana. Ruutu kerrallaan hän kehii auki Curtisin tarinaa – teos on hämmästyttävän kypsä ja tasapainoinen siihen nähden, että sekä ohjaaja että käsikirjoittaja ovat pitkän elokuvan ensikertalaisia. Elokuvan työväenluokkainen miljöö (Manchesterin liepeillä sijaitseva Macclesfield) näyttäytyy ankeana, mutta niukan monokromaattisilla, tarkasti rajatuilla kuvilla ja voimakkailla kontrasteilla Corbijn pakottaa harmaasta, sävyttömästä sementistäkin kauneuden esiin. Karun rosoista mustavalkomaailmaa romantisoidaan hieman, mutta Corbijnin ohjauksellinen ote säilyy silti hyvin suorana, napakkana ja kaunistelemattomana.

Koherentin visuaalisen ilmeen ohella merkittävin kertomusta koossapitävä voima on näyttelijänä melko kokemattoman Sam Rileyn vangitseva pääosasuoritus. Riley paitsi muistuttaa Curtisia ulkoisesti, myös tulkitsee tätä hämmästyttävän tinkimättömällä ja omistautuvalla asenteella. Oiva vastapari Rileylle on 30-vuotias, elokuvassa viatonta lähiöteiniä täysin uskottavasti näyttelevä Samantha Morton, josta tulee hyvin nuorena Curtisin vaimo ja tämän lapsen äiti. Pelkoa, huolta ja rakkautta täynnä olevaa Deborahia koskettavasti esittävä Morton todistaa jälleen kerran olevansa sukupolvensa hienoimpia ja muuntautumiskykyisimpiä näyttelijöitä.

Yhteenveto
Sykähdyttävä Control on viimeisen päälle viimeistelty kuvakavalkadi Joy Divisionin ja Ian Curtisin noususta ja tuhosta. Sam Riley tekee mieleenpainuvan roolityön maanisena ja taiteelleen täysin omistautuvana rokkarina.