Elokuva
Uudessa-Seelannissa asuvalla, hevimusiikin nimeen vannovalla Brodiella (Milo Cawthorne) ei mene yhtään hyvin. Äiti on joutunut mielisairaalaan ja lukiota käyvä poika on pukattu fundamentalististen ääliösukulaisten, Albert-sedän (Colin Moy) ja Mary-tädin (Jodie Rimmer), hoteisiin Greypointin äärikristilliseen pikkukaupunkiin, jonka lisäksi näiden poika David (Nick Hoskins-Smith) on vielä ottanut pyhäksi missiokseen rääkätä pitkätukkainen tulokas hulluuden partaalle. Valoa ja varsinkin ääntä angstien täyttämään arkeen tuo levykaupasta löytynyt hengenheimolainen Zakk (James Blake), todellinen headbanger, jonka kanssa Brodie pistää pystyyn bändin, Deathgasmin, johon liittyvät myös koulun sylkykupit, ylipainoinen Giles (Daniel Cresswell) ja äärikiusattu nörtti Dion (Sam Berkley). Kun Brodie ja Zakk murtautuvat taloon, jota asustaakin okkultistisen heavyn suurin tekijä ja kundien idoli Rikki Daggers (Stephen Ure), kavereiden käsiin päätyy nippu vanhoja nuotteja. Kun särkimet ja volkat ovat kympissä ja ensimmäinen riffi ulkona kajareista, selviää, että Mustassa hymnissä onkin varsin alkukantaista voimaa, jotain sellaista, joka voi herättää vaikka demoneita.

Ainahan sitä on nuoria varoiteltu, että heavymetal on maagista paholaisen musiikkia, jonka soinnut ja sanat ovat suoria viestejä alakerrasta. Ja jos hevilevyä pyörittää lautasella väärinpäin, silloin vasta kamaluuksia tapahtuu (toisin kuin countrykappaleissa, joissa takaperin soitettuna vaimo palaa kotiin, mies saa työpaikan ja koira herää henkiin). Tästä urbaanista folkloresta ammentaa myös rujosti roiskiva Deathgasm, joka toden näköisesti pääsee suhteellisen lähelle sitä kriittistä massaa, mitä nuorten gootiksi pukeutuvien mustahuulien kuuroutuneissa päissä liikkuu.

Päivätyönään (mm. The Avengers (2012), Prometheus (2012), Wolverine (2013) ja Hobitti -trilogia (2012-2014)) tehostepuolella kotimaansa efektiylpeydessä Weta Workshopissa puurtava Jason Lei Howden yhdistää esikoispitkässään kaksi toisilleen ei niin vierasta taiteenlajia, raskaan metallimusiikin ja groteskin väkivaltaisen splattergoren, hilpeän hirveästi toisiinsa, ja lopputuloksena on syvään kumartava kunnianosoitus kasariajan hulluimmille horroreille, joissa hengiltäottoihin käyvät kaikki mahdolliset välineet työkaluista seksileluihin, ihka-aitoon Bad Taste- ja Evil Dead -henkeen.

Howden käyttää jokaista mahdollistaa kikkaa ja trikkiä, adrenalisoi kerrontaa animaatioilla ja rikkoo neljännen seinän useammin kuin kerran, leffan ottaessa yhteyttä suoraan katsojaan. Roger Murrayn rujot maskeeraukset, metallimusiikkiin liitettäviä kliseitä kekseliäästi varioiva ja legendaarisille tekijämiehille kuten Peter Jackson, Sam Raimi ja vaikkapa George A. Romero hattua nostavan roiskutuksen polttoaineina ovat myös räävi alapäähuumori ja fuckeja vilisevä verbaliikka. Päättömästä lahtaamisesta löytyy yhteyksiä myös Edgar Wrightin rempseään toimintakomediaan Scott Pilgrim vastaan maailma (2010), jossa ruudikas rock yhdistyi nokkelasti massiiviseen meihemiin. Deathgasmin musaraidalla raikuu sellaisia alan orkkia kuin Axeslasher, Bulletbelt, Dead Pirate, Beastwars, Skull Fist, Emperor, Nunslaughter, Lair of The Minotaur ja Pathology.

Milo Cawthorne ja James Blake natsaavat rooleihinsa napakasti, mutta todellinen hurjimus on Kimberly Grossmanin Medina, koulun kaunein tyttö, jonka kirveelle riittää töitä. Andrew Laing on kulttijohtaja Aeon ja Tim Foley tämän partaveitsellä aseistautunut käsikassara Vadin, Erroll Shand Byron, Greypointin kovimman levykaupan Alien Recordsin omistaja, jonka vaimolla Abigaililla (Kate Elliott) on ennaltanäkemisen lahja.

Yhteenveto
Rempsakka ja brutaali Deathgasm on omalla söpöllä tavallaan umpityhmä sekoilu, mutta se saavuttaa hyvän huonon elokuvan määreet kuitenkin siinä määrin messevästi, että se täyttää armeliaan lyhyen kestonsa, vaikkei siitä välttämättä esikuviensa veroiseksi kulttikuvaksi olekaan.