Elokuva

Luigi Cropa (Danny Aiello) muistelee menneitä aikoja ja haikailee kunnon italialaisen ruoan perään. Udo Cropa (Edoardo Bellerini) on kunnianhimoinen häntäheikki, joka ei voi taas sietää "vanhan hyvän ajan" perinteitä. Duncan (Kirk Avecado) on pohjimmiltaan hyvä ihminen, mutta häntä vaivaa patologinen rahojensa menettäminen vedonlyönnissä. Mr. Blue (Mike McGlone) sliippaa tukkansa taakse, pukeutuu ja puhuu gangsterin tavoin.

Yhdistävä tekijä. Luigi omistaa vanhan italialaisen sukuravintolan, jota hän on pyörittänyt 25 vuotta yhdessä pienen vedonlyöntitoimen kanssa. Hänen poikansa Udo on kriitikoiden ylistämä tähtikokki, joka on muuttanut isänsä ravintolan trendejä seuraavaksi muoti-ilmiöksi. Luonnollisesti näiden kahden välillä on kismaa, koska isä haluaa perinteitä ja poika nykyaikaa. Duncan on taas Udon keittiössä työskentelevä ja kaikkea osaava apukokki, joka on kuin oma poika Luigille eikä enempää tai vähempää sen takia, että hän ruokkii paikan omistajaa tämän arvostamalla "oikealla ruolla". Mr. Blue haluaa Luigin vedonlyönnin omakseen ja siinä sivussa ahneuttaan myös Cropan sukuravintolan. Luigi ei luonnollisestikaan suostu luopumaan ravintolasta, mutta mafian puristuksessa ei ole helppo olla. Mr. Blue nimittäin tappoi Luigin vanhan ystävän varoitukseksi ja lisäksi hän "omistaa" Duncanin, koska tämä on hänelle ison tukun pelirahaa velkaa.

Monta sopankeittäjää. Kun kaikki edellä mainitut ihmiset tungetaan kiireiseen pikkuravintoiltaan yhdessä New Yorkin parhaimpien ruokakriitikoiden, yllätyspöytävarauksen saaneen poliisin ja omituisen baarissa istuvan miehen (John Corbett) kanssa, on soppa italialaisittain valmis tarjoiltavaksi. Tässä myllerryksessä eivät edes ravintolan sisällä vellovat kolmiodraamat tai keittiön pimentävät sähkökatkot ole enää niin iso juttu. Yhden illan aikana ja pienessä tilassa tapahtuu paljon: Udo haluaa ravintolan omakseen, Duncan himoitsee voittavan vedon lisäksi Udon naista, gangsterit uhkailevat Luigia liikekumppanuudella, ruokakriitikot vaativat nopeaa palvelua ja Luigi istuu kasan päälimmäisenä ja pähkäilee keinoa, jolla päästä tästä kaikesta eroon. Siinä on käänteitä ja yllätyksiä kerrakseen – Bon Apetit!

Dinner Rushin on ohjannut mainoselokuvista ja musiikkivideoista paremmin tunnettu Bob Giraldi. Pitkänlinjan tekijänä hän on saanut kasaan erittäin mielenkiintoisen ja kiihkeän kertomuksen. Yhteen ravintolailtaan on saatu mahtumaan paljon tapahtumia, esiteltävä ruoka nostaa veden kielelle ja henkilöhahmoissakin on kiitettävästi syvyyttä. Lisäksi näyttelijävalinnat ovat alleviivattuina erinomaisia ja jokaisesta hahmosta huokuu syvä uskottavuus. Lahjakkaasta joukosta nousee ylimmäksi veteraaninäyttelijä Danny Aiello, joka tekee jälleen yhden todella upean roolisuorituksen hänen jo ennestään huikeaan meriittilistaansa. Dinner Rushin tarina tempaa mukaansa ja se tuntuu aidosti sellaiselta, joka voisi olla lyhyt ote ihan oikeasta elämästä. Paria ulkokuvaa lukuunottamatta tapahtumia seurataan ravintolan sisätiloista ja keittiöstä käsin. Tämä voi kuulostaa tylsältä, mutta kun dialogi ja juoni toimii niin enempää ei tarvita. 

Kuva

FS Filmin julkaisu on rajattu kokoon 1.78:1, joten alkuperäisestä 35-millisestä ja 1.85:1 –suhteesta on tingitty piirun verran. Tämä ei kuitenkaan nouse haitaksi asti televisiolta katsottaessa, mutta tykiltä projisoitaessa jää kuvaa hieman näkemättä. Kuva on laadultaan keskiluokkaa: siinä vilistää siellä täällä roskia ja kohinaakin on jonkin verran. Tarinan alussa näihin seikkoihin kiinnittää huomiota, mutta pidemmälle edetessä laatukriteeritkin unohtaa. Väriskaala on onnistunut: keittiössä vallitsee kylmä sininen ja ravintolassa tunnelmallisen lämmin, keltaisen ja punaisen maailma.

Elokuvan alkutekstijaksoa lukuun ottamatta kuvaus pysyy hyvin käsissä. Taiteellisen ja käsivaralta kuvatun kaupunkiotoksen blurraukset sekä heilumiset ovat ilmeisesti ohjaajan visio musiikkivideopuolelta – tämän toimivuudesta voidaan olla montaa mieltä, mutta onneksi jakso on alussa ja se on lyhyt. Pienessä tilassa kuvakulmia on löydetty paljon ja tämä tekee kuvallisesta kerronnasta sopivan vaihtelevaa.

Ääni

FS Filmin julkaisu kantaa vain Dolby Digital 2.0 –ääntä, mikä on lievä pettymys. Dialogin, musiikin ja yleisen äänimaailman suhteet ovat kohtalaiset, mutta ihmisten puhuessa hiljempaa tai kauempana joutuu valitettavasti turvautumaan tekstitykseen.

Musiikki koostuu lähinnä bossanovan, swingin, jazzin ja perusscoren yhdistelmästä, joka toimii kuin oikea tunnelmaa ja tuoksuja täynnä oleva italialainen ravintola. Pirteää ja näpsäkkää osastoa edustavat mm. sellaiset nimet kuten: Montefiori Cocktail, Young Holt Trio, Blue Plate Special, Ultralights ja Los Cubaztecas. Musiikki onkin yhdessä loistavan kertomuksen kanssa elokuvan parasta antia.

Lisämateriaali

Paljon ei olla saatu mukaan, mutta jotain sentään: elokuvan oma traileri sekä lehdistömateriaalia. Jälkimmäinen sisältää näyttelijöiden kuvauksia roolihahmoistaan ja elokuvan syntyyn liittyviä asioita ohjaajan kertomana. Ohjaajan osuus on mielenkiintoisin, sillä Bob Giraldi on suhteellisen tuntematon nimi elokuvayleisölle. Muuten näyttelijät kehuvat ohjaajaa ja elokuvaa eli sitä perinteistä promoa. Tylsin osuus, jonka olisi voinut leikata dvd:ltä pois, on lehdistölle tarkoitetut monen minuutin klipit elokuvasta.

Lisukkeita ei ole valitettavasti tekstitetty suomeksi.

Dinner Rush on mielenkiintoinen, sympaattinen ja niin sanottu pieni elokuva, jollaisia saisi tulla suurien rinnalla enemmänkin ulos. Se sekoittaa draamaa ja komediaa oivallisella tavalla, pysyen kuitenkin koko ajan herkullisena. Käsinkosketeltavaa ravintolatunnelmaa rikastuttavat yllättävät käänteet, jotka ovat koko ajan katsojan edessä, mutta hämärtyvät kiireisen keittiön toimia seuratessa.

Tuomio: Dinner Rush on erinomainen draamakomedia italialaisittain katettuna – kosto maistuu parhaiten kylmänä tarjoiltuna.