Elokuva
Vuonna 1990 Christopher McCandless (Emile Hirsch) valmistuu collegesta ja saa vanhemmiltaan (William Hurt ja Marcia Gay Harden) ohjeita tulevaisuuteen sekä lupauksen uudesta autosta. Mutta aikuisten käskyt ja sisko Carinen (Jena Malone) pyynnöt kaikuvat kuuroille korville, sillä Christopher antaa kaikki säästönsä hyväntekeväisyyteen, hävittää luottokorttinsa, polttaa viimeisetkin käteiset ja irtiottaa oikein tosissaan. Totaalisesti joka puolelta päällekäyvään materialismiin ja vääränlaiseen turvallisuudentunteeseen kypsyneen Chrisin mielessä siintää, Jack Londonin Erämaan kutsun innoittamana, ajatus Alaskan ikikorvesta, ja siitä, että vasta siellä, luonnon keskellä yksinään, mies voi olla onnellinen. Rinkka ja peukalo apuvälineinä nimensä Alexander Supertrampiksi vaihtanut Chris kulkee halki Amerikan ja törmää matkallaan toinen toistaan omaperäisempiin tyyppeihin. Reissun aikana vastaan tulee vaihtoehtoiseen elämäntapaan kiinnijääneitä hippejä (Catherine Keener ja Brian Dierker), Amerikkaa ihannoivia ulkomaalaisia (Thure Lindhardt ja Signe Egholm Olsen), lain väärällä puolella keplotteleva Wayne (Vince Vaughn) ja elämänsä ehtoossa viimeistä lipunlaskua odotteleva vanha sotilas Ron Franz (Hal Holbrook). Lopulta herra Supertramp pääsee kuin pääseekin määränpäähänsä ja löytää erämaasta hylätyn bussin, minne perustaa uuden kotinsa. Harmoninen yhteiselo villieläinten kanssa toimii kuin ajatus, mutta lähtönsä hetkellä Christopher saa huomata, ettei luontoa käy kellottaminen.
Elokuvakentän moniottelija Sean Penn on kuin luotu kuvittamaan Jon Krakauerin menestysromaania Christopher McCandlessin traagisesta retkestä. Ohjaaja/käsikirjoittaja Penn on taatusti enemmän kuin kerran tuntenut suurta ymmärrystä eksistentiaalisesta kriisistä kärsineen McCandlessin kanssa. Ahdistus ja angsti eivät vain välity katsomoon saakka vaaditulla tavalla, johtuneeko se sitten siitä, että allekirjoittanut on parhaat päivänsä jo nähnyt suomalainen ja keskushenkilö 90-luvun alussa maailmanpalon alkuliekkejä kauhistellut jenkkinuori?
Käsikirjoituksessa on monia yhtymäkohtia esimerkiksi David Lynchin upeaan elokuvaan The Straight Story (1999), vaikka Pennin ote ei useasti lipsukaan fantasian, saati lynchmaisen kerronnan, puolelle. Erämaan armoille on kuitenkin malliesimerkki Amerikassa elävästä ja hyvin voivasta tie-elokuvasta.
Erämaan armoille on myös selkeä jatkumo Sean Pennin aiemmille elokuville Indian Runner (1991), Emily on poissa (Grossing Guard, 1995 ) ja Kunniasanalla (The Pledge, 2001), jotka kaikki ovat olleet kompromissittomia esityksiä ihmisistä kovissa koettelemuksissa. Tunnoiltaan tummia ja lohduttomia kuvauksia karuista kohtaloista, joissa kosmiset nopat ovat pyörähtäneet vastoin odotuksia. Ranskalaisen kuvaajansa Eric Gautierin (Irma Vep (1996), Intimacy (2001), Moottoripyöräpäiväkirja (2004)) johdolla Penn kuvittaa elokuvaansa kuin näkemyksellisempääkin luontodokumenttia, seurailleen milloin mitäkin lentävää tai kävelevää eläintä, syventyen auringonnousuihin ja -laskuihin tai tutkimalla pilvien hitaita liikkeitä.
Samalla Penn rikkoo kerrontaa hidastaen ja nopeuttaen kuvaa, ottamalla suoran katsekontaktin kameraan ja jakamalla kuva-alan useaksi eri lähteeksi. Erämaan armoille onkin tyyliltään kokeileva, vaikka keinot ja kikat ovat olleet käytössä jo 60-luvulta. Monissa visuaalisissa ratkaisuissaan Erämaan armoille tuo mieleen esimerkiksi Dennis Hopperin Easy Riderin (1969), jonka rohkeat editointiratkaisut todennäköisesti selittyivät Hopperin runsaasta kemiallisten stimulanttien käytöstä. Joitain samankaltaisuuksia Pennin elokuvan kanssa on löydettävissä myös Terence Malickin hienoista töistä. Michael Brookin score on surumielistä kitarointia ja kaunista maalailua, jotka sopivat hienosti elokuvan pakottomaan tunnelmaan. Pearl Jam -yhtyeestä tutun Eddie Vedderin elokuvaan luomat laulut ovat reissaamiselta tuoksuvia, mollivoittoisia balladeita, joita kaikkia yhdistää lähtemisen tematiikka.
Luonto- ja vuorikiipeily kirjoistaan tutuksi tullut Jon Krakauer teki 1996 historiaa New York Timesin bestsellerlistalla, kun Into the Wild pysyi myydyimpien joukossa yhtäjaksoisesti yli kaksi vuotta. Kirja, joka perustui Christopher McCandlessin 189 päivää kattavaan päiväkirjaan, yhdisti Krakauerin spesialiteetit todelliseen matkakertomukseen ja teki päähenkilöstään legendan, jonka hullunrohkeaa retkeä äärimmäisille rajoille ovat jo tuhannet turistit seuranneet. Myös McCandlessin asuttamasta bussista on tullut matkailunähtävyys ja pyhiinvaelluskohde. Christopherin hahmossa on aimo annos Henry David Thoreauta (1817-1862), amerikkalaista naturalistia, jolle myös elämä luonnon ehdoilla ilman sääntöjä oli kaikin keinoin tavoittelemisen arvoinen utopia. Mutta vaikka kuinka Supertrampia yrittäisi tsempata, henkilö jää etäiseksi ja tarkoitusperiltään arvoitukselliseksi. Oliko Christopher McCandlessin matka sitten vain arkeen kyllästyneen myöhäisteinin omapäistä kapinaa vaiko jotain syvempää itsensä etsintää?
Nuori Emile Hirsch (Lords of Dogtown (2004), Alpha Dog (2006) ja tuleva Speed Racer, (2008)) tekee vaativan roolinsa tunteita säästämättä ja lihasta tinkimättä. Kuvausreissuilla mies teloi itseään kelkkakolarissa, oli hukkua vauhkona virtaavaan jokeen ja vieläpä laihdutti itsensä metodin mukaisesti muutaman kymmenen kiloa. Jena Malone toimii Hirschin kanssa kertojana mietiskelevällä ja kysymyksiin vastauksia anovalla ääniraidalla, jonka lopussa Penn käyttää myös Christopher McCandlessin todellista siskoa, Carine McCandlessia. Pienet, mutta tärkeät roolit tekevät William Hurt ja Marcia Gay Harden maalaavat pelottavankin kuvan vanhemmista, jotka eivät kysele jälkikasvultaan yhtään mitään, vaan antavat elämän eväiksi vain valmiiksi yhdistellyn pistepiirroksen ja käteen tukun rahaa. Indietähdeksi kasvanut Catherine Keener jatkaa hienojen roolitöidensä sarjaa eksentrisenä hippikuningattarena, saaden hyvää tukea karhean pehmeältä Brian Dierkerilta. Yleensä komedioissa itseään tuhlaava Vince Vaughn yllättää maskuliinisena Waynena, joka ei turhia kumartele laeille tai säännöille kartuttaessaan omaan pesämunaansa. Hal Holbrookin iäkäs solttu Ron on tehty juuri niistä aineista, mistä sivuosa-Oscareiden ehdokkuuksia jaellaan, täynnä elämän viisauksia, mutta ei koskaan liian itsetietoinen ymmärtääkseen pystyvänsä vielä itsekin oppimaan jotain uutta.
Erikoismainnan ansaitsevat myös eläintenkäsittelyn spesialistit Doug ja Lynn Seuss, joiden kasvattikarhut Bart The Bear (1977-2000) ja tämän paikan perinyt Bart The Bear Jr. ovat tehneet mittavan uran Hollywoodissa, näytellen monien tähtien rinnalla luonnollisesti itseään. Bart vanhemman meriitteihin lukeutuvat elokuvat Luolakarhun klaani (The Clan of the Cave Bear, 1986), Terve menoa! (The Great Outdoors, 1988), Valkohammas (White Fang, 1991), Vaarallisella alueella (On Deadly Ground, 1994), Intohimon tuulet (Legends of the Fall, 1994) ja Reunalla (The Edge, 1997). Bart seniorin päätyönä voidaan pitää Jean-Jacques Annaud`n hienoa elokuvaa Karhu (L`Ours, 1988). Myös pikku-Bart on jo ehtinyt maistaa menestyksen mettä vieraillessaan otsona mm. teoksissa Dr. Doolittle 2 (2001), Kesken jäänyt elämä (An Unfinished Life, 2005) sekä tv-sarja CSI:n jaksossa The Bear (2005). Erämaan armoille -elokuvassa valkokankaalla nähdään luonnollisesti Bart nuorempi.
Yhteenveto
Erämaan armoille on ajatuksella tehty kuvaus erilaisesta odysseiasta. Lämminhenkinen, karhea ja traaginenkin tarina nuoresta miehestä, jonka elämän etsintä vei maailman laidalle, mutta se mitä hän löysi, olikin jotain ihan muuta. Onnellisuus kun on todellista vasta jaettuna.
- Kirjaudu sisään lähettääksesi kommentteja